Mitäs nyt?

Siitä on nyt kohta 4 viikkoa kun palasin Suomeen. Tämä on ensimmäinen, ja viimeinen tätä laatuaan, blogimerkintä, jonka kirjoitan näppäimistöllä ja tietokoneella! Aiemmat merkinnät tuhersin kännykälläni ja nyt kun mietin, en voi tajuta miten olen jaksanut nyhrätä. Telkkarissa tulee Suomen jääkiekkopeli, Kanada vie leijonia kuin litran mittaa. Tuntuu kuin Nepalin reissustani olisi iäisyys, ja toisaalta tuntuu kuin olisin vasta ollut siellä. Ja välillä mietin, oliko se unta ja olinko se minä, joka todella koki ja näki kaikki ne asiat? 

Kathmandun kansainvälisellä lentokentällä. Jännitti onko kasseissani ylipainoa..ja olihan sitä! Onneksi matkakumppanilla oli puolestaan alipainoa ja meidän yhteispaino ratkaisi. 

Naisille ja miehille oli omat turvatarkastukset Kathmandun kentällä. 

Kotimatkahan ei sujunut niin kuin olin ajatellut. Ensimmäisen lennon, Kathmandusta Dohaan, valvoin tahallani ja katsoin leffoja, vaikka väsytti ihan hurjasti. Ajattelin että nukunpahan sitten Dohassa, kun kerta 11 h on aikaa odotella konetta Tukholmaan. Samantien kun kone laskeutui Dohaan ja pääsin koneesta, iski huono olo. Viimeisenä iltana Patanissa syöty meksikolainen kana ei ollutkaan ehkä ihan freesiä tai sitten salaatti sen päällä oli pesty hanavedellä. Tai mistä lie pöpö tarttunut, mutta vatsaa väänsi, oksetti ja kuume nousi. Vessassa sai rampata koko ajan, väsytti mutta ei saanut nukuttua kun joka paikkaan koski. Otin särkylääkettä, vatsalääkettä ja ties mitä, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Katsoin minuutin välein kelloa ja pelkäsin ettei olo kohene ennen seuraavaa lentoa. Neljän aikaan yöllä kävin ostamassa pirtelön, tajusin syöneeni edellisen kerran aamulla klo 11. Pirtelö oli raikas ja pysyi sisällä joten kuten. 

Dohan kentällä on liene maailman suurin nalle. 

Nämä penkit tulivat tutuiksi mennessä ja tullessa. Dohan kentällä on hiljaisia huoneita joissa voi lepäillä konetta odottaessa. 

Raahustin ajoissa seuraavan lennon portille, tukea otin laukkukärrystä ja olo oli todella hutjakka. Lento Dohasta Tukholmaan kesti kuutisen tuntia. En voinut koko lennon aikana syödä mitään, kaikki ällötti. Join vähän mehua ja vettä, edelleen joka paikkaan särki mutta sain onneksi vähän nukuttua edes. Tukholmassa oli supernopea vaihto, Helsingin kone joutui odottamaan meitä ja olimme viimeiset jotka koneeseen nousimme. Tukholmassa aloin tajuta, että kohta olen kotona. Ilma oli raikas ja viileä, sen mitä ehdin matkalla bussista koneeseen aistia. Alkoi jännittää.  

Perjantaina, 21.4 kello 15.50 koneemme saapui Helsinkiin. Olin matkustanut yli 30 tuntia ja suurimman osan vatsataudissa. Olo oli vähintäänkin ryytynyt. Ja edessä oli vielä automatka Helsingistä Varkauteen, uhhuh. Koska vaihtomme Tukholmassa oli niin nopea, matkalaukut eivät tietenkään ehtineet mukaamme. Ensitöiksemme kävimme Finnairin tiskillä ilmoittamassa laukut kadonneiksi Pihlan kanssa. Ongelmaksi muodostui se, että Kathmandun kentällä virkailijat olivat laittaneet kaikki 4 laukkuamme samalle lipulle ja Pihlan nimelle. Olin varma että laukkuni eivät ikinä löydä kotiin, mutta kuin ihmeen kaupalla, 4 päivää myöhemmin sain noutaa ne Varkauden Matkahuollosta. 

Kaveri oli luvannut hakea minut kentältä ja viedä kotiin Varkauteen asti. Hieman kotiintulon tunnelmaa latisti se, että kaverin kanssa oli sattunut sekaannus tuloajastani ja hän oli tullut tuntia liian aikaisin odottamaan kentälle ja oli tästä nyreissään. Hyvästelimme Pihlan kanssa, hän lähti omien vanhempiensa kanssa kotimatkalle. 

Automatkalla mietin, kuinka koirani Lumi suhtautuu kotiinpaluuseeni. Olin ollut 5 viikkoa erossa koirastani ja ikävä oli varmasti molemminpuoleista. Alla video siitä, kun saavun kotiin ja näen Lumin ensimmäisen kerran reissuni jälkeen :)

Vatsataudista toipuminen vei useita päiviä. Kävin antamassa labrassa näytteet heti seuraavalla viikolla mutta ei sieltä onneksi mitään löytynyt, ruokamyrkytys vain. Aloitin heti maanantaina uudessa työharjoittelupaikassani, eli kovin montaa päivää en ehtinyt toipua reissusta kun jo olin uuden edessä. Tuntuu kuin olisin muuttunut lopullisesti pandaksi, univelkaa en ole saanut nukuttua pois kun on ollut työharkkaa, koiratreenejä (aloitimme Lumin kanssa pelastukoiratouhuilut, ja yksi viikonloppu kului jälkileirillä muun muassa), näyttösuunnitelmaa ja sen semmoista. Mutta 3 päivää on näyttöviikkoa jäljellä ja sitten minä valmistun lähihoitajaksi! On tämä käsittämätöntä. 2 vuotta opiskelua on takana, tuntuu tyhjälle. Mitäs nyt? Tätä mietin muutenkin paljon näinä päivinä. Mitä minä nyt teen, mistä haaveilen ja mihin suuntaan lähden elämääni viemään? 

Olen palaamassa 1.6 alkaen takaisin vanhaan työhöni toimittajaksi. Olen ollut opintovapaalla niistä hommista nyt kohta 2 vuotta, ja jännittää osaanko enää mitään. 

Tänään pidin työharjoittelupaikassani päiväkeskuksella Nepaliaiheisen iltapäivän. Tein nepalilaista ruokaa sieltä tuomillani mausteilla, soitin nepalilaista musiikkia ja näytin valokuvia reissustani ja kerroin kokemuksistani. Kuvia katsoessani tuli ikävä; ikävä niitä ihmisiä kehen tutustuin ja ketkä ottivat minut niin upeasti vastaan, sitä kujan laihaa koiraa ja jopa lähikiinalaisen tarjoilijapoikaa. Vaikka olen viihtynyt hyvin Suomessa, on mieleni paljon vieläkin Nepalissa. Minulla ei ole ollut aikaa pysähtyä miettimään ja käsittelemään kaikkea kokemaani ja näkemääni. Tuntuu kuin olisin 5 viikossa elänyt kokonaisen vuoden tai enemäänkin. Imin itseeni kaikkea; kulttuuria, ihmiskohtaloita, eläinkohtailoita, tietoa, uusia paikkoja ja asioita. Ensi viikolla minulla on aikaa huilata, tai noh, kunnostaa sukumme vanhaa taloa ja tehdä polttopuita ja tehdä rästihommia ja..., mutta varmasti aikaa myös pysähtyä ajattelemaan Nepalia ja kokemaani. 

Ylipäätään olen huomannut että elämäni täällä Suomessa on hyvin täyteläistä ja menevää. Olen sosiaalinen ihminen jolla on monta rautaa tulessa. On harrastuksia ja menoja, on museo ja kanoja (tänään hain kanat taas kesäksi kotiin! Katso kuva alla!) ja kolmen talon pihapiirit, joista huolehtia näin kesäisin. Mutta tällainen minä olen, tekevä ja aktiivinen. Olikin outoa huomata Nepalissa aivan toisenlainen puoli itsestään; työpäivän jälkeen monesti vain makasin omassa huoneessani ja kirjoitin blogia. En tehnyt juuri yhtään mitään muuta, ja se riitti. Minulla ei ollut tunnetta, että jotain on tekemättä tai että pitäisi mennä johonkin, vaan olin hyvin rauhallinen. Minussa on siis tämäkin puoli olemassa, ja sen puolen aion kaivaa itsestäni esiin edes silloin tällöin myös täällä kotona. Sillä oikeastihan minä nautin myös laiskottelusta ja olemisesta. 

Kohta 4 viikkoa on kulunut reissustani. Ensimmäisen viikon ajan näin paljon unia Nepalista. Heräilin öisin ja en tiennyt missä olin. Nyt unet ovat vähentyneet. Ja päivisinkin huomaan yhä vähemmän ja vähemmän sanovani "Nepalissa muutes..." Näinhän se menee. Vaikka se oli hyvin rankkakin ja merkityksellinen jakso, oli se kuitenkin vain 5 viikkoa elämästäni. Toivon muistavani tietyt asiat lopunikääni ja olen iloinen että pidin tätä blogia niin tiiviisti.

Monena iltana olen pyöritellyt ajatusta päässäni, että tee nyt se viimeinen blogimerkintä. Tässä se nyt oli. Huomaan kaiken arjen tohinan vievän niin paljon aikaa ja energiaani, etten jaksa istua iltaisin koneella tai katsoa juurikaan televisiota. Nyt teen molempia. Kanada rökittää edelleen Suomea lätkän mm-kisoissa telkkarissa. Lumi nukkuu selkäni takana sängyllään ja kanat kävin laittamassa tallin lämpöön yöksi hetki sitten. Kello on yli yksitoista illalla. Aamulla herätys on kuudelta, joten kömmin nukkumaan itsekin. Edesmenneen Mauno Koiviston sanoin haluan toivottaa kaikille seuraajilleni hyvää jatkoa: "Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei itse siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt käänteisesti niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan."". Tai kuten hyvän ystäväni Elinan mummo aina sanoi: "Hiljalleen rallalleen". Näillä ajatuksilla eteenpäin, namaste!