Viikon se aina ottaa

 Viikko siinä näemmä aina menee. Olen opintojeni aikana ollut viidessä eri työoppimisessa, tämä on kuudes. Ja aina eka viikko on raskain ennen kuin tottuu työpaikan tavoille ja oppii työtehtäviä hoitamaan. Sama se on täällä, sunnuntaina kun aloitin Samarthanissa, tuntui että mitä minä osaan täällä ikinä tehdä ja nyt on ideoita vaikka kuinka!

Tänään vein Gunulle uuden pannan ja hihnan, se tarvitsee niitä enemmän kuin koirani Lumi kotona Suomessa. Miehet innostuivat heti ulkoiluttamaan koiraa!

Aamulla oli kyllä lämmin vastaanotto kun saavuin portista. Kaikki miehet hymyillen tervehtivät, kolme kädestä pitäen ja kumartaen. Tuli tervetullut olo.

Itse työpäivä oli aika normaali, family meetingissä olin jälleen mukana, sen sisältöä oli muutettu hieman ja mukana oli mm Samarthanin uutiset, jotka yksi miehistä oli aiemmin kirjoittanut paperille. Hauska idea suljetussa laitoksessa! Lopuksi oli hassutteluosio, minua pyydettiin laulamaan jotain suomeksi ja yksi mies halusi tanssia. En ollut ollenkaan varautunut, ja ainoa laulu joka tuli mieleen oli dance macabre 🙃

"Luolassa lukin,
peikkojen, pukin 
sorkkien siro sipsutus käy..."

Samarthan sai tänään uudet kyltit, nyt tietää jo kaempaa mistä paikasta on kyse.

En ensin meinannut jäädä iltapäivän tunnille, koska oli kiire äänestämään, mutta koska Rajendra pitää vain kerran viikossa tunnin, halusin kuulla. Hän jakoi porukan 3 ryhmään miesten oman valinnan mukaan. Eka ryhmä työsti pelkojaan tänään istumalla ringissä muiden keskellä ja puhumalla. Rajendra kyseli ja kannusti, ja pyysi myös muilta ringissä istuvilta kommentteja. Monia pelotti ulkomaailmaan meno; kuinka pärjää ja pysyy kuivilla, miten muut suhtautuu ja mistä löytää tekemistä? Täällä on hyvin vahva keskustelukulttuuri, ja hyvin moni puhuu avoimesti niin ongelmistaan kuin iloistaankin.

 Kolmelta kiiruhdin bussiin ja neljält lähdimme suomalaisporukalla suurlähetystöön äänestämään. Oli mielenkiintoista päästä käymään Suomen suurlähetystössä, joka tosin oli hyvin vaatimaton rakennus.

 Protokolla oli hyvin sama kuin Suomessakin: henkilöllisyys piti todistaa, vaalipukkeeseen numero (paikalla oli kirjoja, joissa kaikki Suomen kuntavaaliehdokkaat numeroineen) ja lipuke kirjekuoreen yhteystietojen kera.

 Lähetystö tarjosi vaalikahvit ja juttelimme paikalla olevien suomalaisten kanssa. Noin 40 oli käynyt kuuteen mennessä äänestämässä, pari tuntia jäi aikaa ennen kuin ennakkoäänestys Nepalissa päättyi näiden kuntavaalien osalta. Oli kyllä kiva käydä vaaliuurnalla, vaikka olin alunperin aatellut ettei äänestys nyt onnistuisikaan, koska olen reissussa.

Kaupan ja kiinalaisen ravintolan kautta kotiin ja nyt nukkumaan. Heräsin yöllä neljältä enkä saanut oikein unta enää, nyt silmät luppasee. Pihalla koira haukkuu ja perjantai-illan huuma kantautuu jostain kaempaa musiikinjytkeineen. Aamulla lähdemme Pihlan kanssa Kathmanduta katselemaan, sillä puolella on toinen Durbar Square ja varmasti paljon muutakin mielenkiintoista nähtävää!

Those were the best days of my life

Yöllä nukuin tosi huonosti, näin painajaisia ja heräilin. Aamulla bussissa matkalla töihin pala nousi kurkkuun, eiliset asiat oli vahvasti mielessä. Mietin miten se vauva voi.. työpaikan pihassa minut otti vastaan iloinen kolmikko kitaroineen. Kaksi vkonloppuna saapunutta miehenalkua lauloi ja soitti yhden vapaaehtoisen kanssa ja ajattelin, että onpas hyvä kun alkavat sopeutua porukkaan pikkuhiljaa.

Ohjaajani oli työntekijöiden huoneessa (tai paremminkin omassa huoneessaan, hän asuu talolla) jonne aina vien tavarani päivän ajaksi. Hän kysyi kuinka eilinen sujui ja minua alkoi itkettää kun kerroin. Nabin kuunteli. Tuntui vähän nololle alkaa liki tuntemattoman miehen edessä itkemään mutta tilanne onneksi meni nopeasti ohi kun yksi asukkaista tuli siivoamaan huonetta.

Juttelimme vielä myöhemmin asiasta Nabinin kanssa, ja hän sanoi että minusta näkee että minulla on pehmeä sydän. Ja että sitä pitäisi varmaan vähän kovettaa jos aikoo hoitotyötä tehdä. Se on kyllä totta, kaikkea ei voi kantaa sisällään ja ottaa vastuulleen. Mutta puhuimme myös siitä, että aikaa mylten asioihin tietyllä tavalla tottuu eivätkä kaikki tule joka kerta shokkina.

Ostin talon koirille puruluut, heillä ei lie luita koskaan ollut. Etenkin Gunu, 2v sakemanni tykästyi luuhun kovin! Aikansa heitteli sitä narussa ollessaan ja kun pääsi irti, piilotti sen 😊

 Talolla on joka päivä sama aikataulu. Yhdeksältä kun työni alkaa, miehet ovat siivoamassa taloa ja pihaa. Osa miehistä työskentelee omien projektiensa kanssa. Uudet miehet eivät vielä osallistu työterapiaan, vaan he tulivat minun ja Nabinin kanssa puutarhaan. Pyysin heitä soittamaan kitaraa. Kylmät väreet kulkivat käsissäni kun tuo vasta muutama päivä sitten heroiinia käyttänyt nuorukainen rämpäytti ilmoille Bryan Adamsin Summer of '69 -kappaleen. Epävarmalla äänellä ja viidellä kitarankielellä (kitarakaan ole missään loistokunnossa) hän soitti yhden nuoruuteni lempiartistin kappaleen tuolla kuntoutuskeskuksen pihalla. Yhdyin lauluun niiltä osin kuin muistin sanat:

"Oh, when I look back now
That summer seemed to last forever
And if I had the choice
Yeah, I'd always wanna be there
Those were the best days of my life"

Lopuksi tältä ujolta ja sulkeutuneelta nuorelta pääsi hymy. Ajattelin, mikä voima musiikilla onkaan! 

Tänään pääsin mukaan niin kutsuttuun family meetingiin. Sinne pääsee yleensä vain "toverit" kuten miehet toisiaan kutsuvat. Tunsin oloni etuoikeutetuksi. Istuimme ringissä lattialla ja yksi ohjaaja sekä yksi asukas vetivät tunnin. Sessio oli jaettu eri osioihin; aluksi vähän ujompi kaveri luki lehdestä otsikot, yhdessä osiossa kerrottiin muille mistä on kiitollinen(minäkin pidin puheenvuoron! ja kaksi asukkaista kertoi olevansa kiitollisia siitä että minä olen tullut heidän yhteisöönsä ❤), yhdessä sai kysyä keneltä vaan mitä vaan ja piti vastata rehellisesti (minultakin kysyttiin yllättäin! Mitä mieltä olen talon touhusta lähihoitajaopiskelijana, vastasin että hyvä mänö ((en oikeesti ihan noilla sanoilla tietenkään )), yhdessä osiossa listattiin asioita mitä talolta puuttuu (lattiaharjoja, koiran kaulapanta jne) ja yhdessä kohtaa alussa luettiin NA:n (nimettömien narkomaanien kirjaa jossa on joka päivälle mietelause ja ajattelemisen aihetta). 

Jokainen puheenvuoro alkoi sanoilla "minä olen.." ja oma nimi, yhteisö vastasi esim "hei Tarja". Sitten sanottiin asia ja lopuksi "thank you family" mihin toverit vastaavat kiittämällä. Talon yksi asukas puhuu hirmu hyvää englantia ja hän toimi taas tulkkina minulle. 

Lounaan, lääkejaon ja päivälevon jälkeen miehillä oli toinen ryhmäistunto joka pidettiin pihalla. Nabin itse veti tilaisuuden (monesti apuohjaajat pitävät näitä tunteja). Miehille jaettiin paperit ja teipinpala, paperit liimattiin jokaisen selkään. Sparrauspuheen jälkeen miehet kääntyivät selin ja jokainen kävi kirjoittelemassa toistensa selkään niitä asioita, joissa he näkevät olevan työstettävää (esim aggression hallinnassa, syrjäänvetäytymisessä, itsetunnossa, sääntöjen noudattamisessa jne). Hirmu aktiivisesti kaikki osallistui, tuli tunne että heillä on oikeasti halu päästä kunnolla kuiville. Kerroin tulkilleni Patikille, että olen tehnyt saman Suomessa työyhteisössäni, mutta niin että vain positiivisia asioita sai kirjoittaa. Patik vastasi että heille on tärkeää tiedostaa omat negatiiviset puolet, sillä monella on iso ego ja heidän puolestaan on kaikki tehty aina valmiiksi. Olen edelleen yllättynyt siitä, miten moni näistäkin miehistä tulee hyvistä ja rikkaistakin perheistä. Perheet todella välittävät lapsistaan, vaikka he olisivat jo aikuisia, ja se huolenpito näkyy mm siinä, että toisen uuden pojan setä (isä on kuollut) toi tänään nuudeleita ja muita ruokia mitä poika oli toivonut (heroiinista irrottautuminen pelkän korva-akupunktion avulla on ollut hänelle vaikeaa, vatsa ollut kipeä ja unettomuus vaivannut), kunhan hän vain söisi jotain (ruoka on talon puolesta, mutta on joka päivä samaa riisiä, linssikeityoa ja curryvihanneksia).  Sain jälleen pitää puheenvuoron, Nabin toivoi että kertoisin omista heikkouksistani, koska kerroin että minulla samaa kuin joillakin miehistä: en osaa sanoa ei. Kerroin millaisia ongelmia se on tuonut elämääni ja kuinka olen niistä selvinnyt. 

Neljän maita hyppäsin bussiin, joka oli tajuttoman hidas. Nauratti kun koulutytöt kävelivat ohitsemme parikin kertaa. Kiirehdin kotiin, sillä olimme saaneet kutsun suomalaispariskunnan kotiin illalliselle. Suihkusta tuli jopa melkein kuumaa vettä, suihkussa olisi viihtynyt kaemminkin tänään! Pyykkausta ja puoli seitsemäksi Lindeille. Ilta hujahti nopeasti hyvän ruuan ja seuran parissa (kiitos Elina ja Juha!). Oli puhetta, että he ovat menossa huomenna suurlähetystöön äänestämään kuntavaaliennakkoon. Olin luullut ettei se ole edes mahdollista, mutta innostuin ajatuksesta. Jo pelkkä suurlähetystöön meno olisi hienoa! Katsotaan natsaako huomenna aikataulut ja muut. Pelkällä passilla pääsee äänestämään, nyt enää puuttuu ehdokkaan valinta...vaalikone käyntiin siis ja sitten nukkumaan! Tänään oli hyvä päivä! 

Ps. Englantilainen pariskunta majatalostamme palasi kotiin tänään. Ennen lähtöään nainen kertoi, että eilinen vauva oli päässyt sairaalaan. Hänellä o jokin infektio ja aliravitsemusta. Onneksi on nyt kunnollisessa hoidossa ❤

Nyt meni ihon alle

Tänään on ollut tämän reissun henkisesti raskain päivä. Sisällä on tunteita, joita pelottaa edes laskea pintaan, koska ei ole varmuutta mitä sitten tapahtuisi. Möykky on rinnassa, tunnen sen joka hengityksellä.

Pelottaa jopa kirjoittaa tästä päivästä; saanko ne tunnelmat kuvattua niin kuin ne koin, ja ilman että se kuulostaa pinnalliselta. Tarinoita hirveistä ihmiskohtaloista kuulee koko ajan jostain, mutta kun niitä kohtaa elävänä, menevät ne ihon alle, syvälle. Mutta ehkä se helpottaa kun kirjoittaa ajatukset ulos.

Läksimme aamulla majatalossamme asuvan englantilaisen pariskunnan sekä heidän hollantilaisen ystävän kanssa käymään muutamassa mielenterveyskuntoutujien paikassa. Nämä paikat ovat osittain valtion rahoittamia ja melko harvinaisia Nepalissa siis. Ensimmäinen talo löytyi Patanin sivukujalta, lyhyen automatkan päästä meiltä. Paksu muuri ja piikkilanka reunistivat pihaa, portti oli lukittuna. Meidät päästettiin sisään ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Talon asukkaat, 16 miestä, olivat pihalla olevassa bambukatoksessa sadetta pitämässä. Heistä näki heti, että on kyse mielenterveyskuntoutujista;osalla oli poissaoleva katse, osa oli hyvin varautunut, jollain valui kuola kovan lääkityksen seurauksena, yksi heijasi itseään kyykyssä penkillä. Yksi miehistä sanoi nepaliksi haluavansa kotiin (englantilaiset puhuvat hyvää nepalia ja tulkkasivat meille). Meidät pyydettiin sisälle tutustumaan. Paikassa työskentelee vain miehiä ja kolme kohtalaista englantia puhuvaa hoitajaa (Nepalissa miehet eivät voi kouluttautua sairaanhoitajiksi, mutta näillä miehillä oli vastaavanlainen koulutus, mielenterveyskuntoutujien ohjaamiseen suuntautunut) kertoi meille talosta. Asukkaat ovat talolla kuntoutumassa yleensä 3-6kk, joskus jopa vuoden. Yleisin sairaus asukkailla on skitsofrenia. Miehet saapuvat kuntoutukseen useita eri reittejä: joskus perhe tuo heidät, kun eivät osaa käsitellä mielisairautta; joskus poliisi tuo kadulta ja joskus ulkopuolinen ilmoittaa oudosti käyttäytyvästä ihmisestä. Talolla miehet tapaavat psykiatrin ja lääkärin ja heille aloitetaan lääkitys. Samoja lääkkeitä, mm. olanzapiiniä, käytetään täällä kuin Suomessakin. 

Kyselin asukkaiden taustoista, millaisista oloista ovat tulleet ja onko huumetaustaa. Täällä on puhtaasti mielenterveyskuntoutujia, joilla tauti on puhjennut muusta syystä kuin huumeista. Yksi ohjaaja alkaa kertoa, kuinka etenkin maaseudulla mielisairaita pidetään häkissä. En uskonut eka korviani, ajattelin että tarkoittaa vankilaa. Mutta sitten hän näytti minulle kuvaa miehestä, joka makasi metallisessa koiranhäkissä (täällä joka pihalla on paksusta kalterista tehty häkki, jonne koira laitetaan vähintään yöksi, ellei koko ajan ole siellä). 

Tämä mies oli häkissä vuoden, kun perhe ei tiennyt mitä tehdä aggressiivisesti käyttyvän poikansa kanssa. (Kuva:Koshis Nepal)

Nepalissa ihmisillä ei ole paljon tietämystä mielisairauksista. Usein ajatellaan, että demoni on ottanut vallan ihmisestä ja sairastuneita aletaan pelätä. Siksi perhe saattaa laittaa sairastuneen koiranhäkkiin vuosiksikin.  Olin aivan järkyttynyt tästä tiedosta. Englantilainen nainen sanoi että se on ihan yleistä täällä etenkin maaseudulla. Kun perheet kuulevat mielensairauksista ja esim Koshishin kuntoutuspaikasta, vaikka televisiosta tai radiosta, he saattavat ottaa yhteyttä järjestöön ja pyytää apua. Joskus häkistä päästetyt ihmiset ovat niin psykoottisia ja aggressiivisia, että heille täytyy antaa rauhoittavaa injektiona, ennen kuin olo tasaantuu lääkkeiden avulla. Hoitajat kertoivat, että mies jonka kuvaa he näyttivät (eri kuin yllä), oli ollut häkissä vuosia. Oikealla lääkityksellä ja terapialla, hän kuntoutui niin että pääsi takaisin perhernsä luo asumaan. Täällä on lähtökohtana se, että asukas kotiutetaan perheen, vanhempien, sisarusten tai tätien ja setien luo. Heidän elämää seurataan ja perhettä tuetaan sairauden kanssa. Lääkkeet kustantaa valtio, joten siitä ei jää hoito kiinni. Skitsofrenia esim on sairaus, joka yleensä vaatii loppuiän lääkityksen. 

Järjestö kertoo mielisairauksista epalissa seuraavaa:

"Some are caged.  Some are beaten.  Some are forced to live on the streets.  This is the plight of people with mental illness in Nepal.

Mental health is seldom discussed and little understood in Nepal.  Those living with mental illness are often considered to be dangerous or possessed.  Rather than receiving medical care and support, they are rejected, feared, and shunned by society.  Women with mental illness are especially vulnerable to abuse and often end up living on the streets, where they may be victims of sexual violence.  Some women face the additional challenge of caring for children or even giving birth on the streets.

 Kuvan miehen tarinan voit lukea Koshishin sivuilta: 

http://www.koshishnepal.org/articles/caged-person-got-treatment-at-koshish

Kuvia ei saanut yksityisyydensuojan vuoksi ottaa juurikaan tänään, ja ymmärrän sen hyvin. Meille kerrottiin talon päiväohjelmasta, johon kuuluu ruokailuiden lisäksi joka päivä eri terapiamuotoja mm. tanssia, laulua, käsitöitä ja kotitöitä. Kävimme yläkerrosten makuuhuoneissa, noin 8 sänkyä oli yhdessä huoneessa siistissä järjestyksessä ja raikkaina. Vessat kiilsivät. Mutta henkilökohtaisia tavaroita ei juurikaan näkynyt muutamaa vaatemyttyä lukuunottamatta. Talossa työskentelee useita vapaaehtoisia ja työntekijöitä, kaksi hoitajista asuu talolla. Täällä tuntuu olevan yleistä, että osa työntekijöistä asuu hoitopaikoissa. Vapaapäiviä ei juuri tunneta ja vapaaehtoistyötä tehdään paljon, moni paikka ei pyörisi ilman vapaaehtoisia. 

Matkamme jatkui saman järjestön naistentalolle. Yön satoi vettä ja tiet oli tosi huonossa kunnossa ja mutaisia. Naisten talo oli myös muurin ja portin takana, ovella seisoi naisvartija, joka tervehti ystävällisesti. Yksi asukkaista tuli heti meitä vastasn, halasi kaikki ja jäi käsipuoleeni kun menimme sisälle. Sisällä olikin varsinaiset juhlat! Musiikki soi kovaa ja asukkaat sekä järjestön johtaja, mr. Matrika Devkota, tanssivat villisti hymy huulillaan. Matrika ilahtui meidät nähdessään, englintalaisnainen käy talolla säännöllisesti vapaaehtoisena. Pian saimme kuulla että talolla on suomalaisvieras! Tapasimme naisen, joka reissaa Aasiassa tutustuen eri järjestöjen paikkoihin. Mikä on se mahdollisuus että hän törmää suomalaisiin mielenterveyskuntoutujien paikassa Kathmandun laitamilla, kun ei ollut 3 kuukauden reissunsa aikana vielä yhteenkään törmännyt 😊

Meidät kierrätettiin talon ympäri, hyvin sama systeemi kuin miestenkin paikassa. Alakerrassa tanssi jatkui ja sivuhuoneessa oli kaksi kehtoa. Toisessa makasi ihan pieni vauva yksin, tuttipullo suussaan. Otin vauvan syliin, sillä ei hän saanut imettyä pullosta mitään. Minulle kerrottiin että tyttö on 2 viikkoa vanha. Hänen äitinsä oli synnyttänyt hänet kesken oppintunnin koulussa. Lapsi on todennäköisesti saanut alkunsa raiskauksesta. Äiti ja lapsi oli tuotu talolle viikko sitten ja äiti on niin sekaisin, ettei voi hoitaa vauvaa. Emme tavanneet äitiä, mutta hänen kerrottiin olevan niin huonossa kunnossa, että hänelle ei oikein voi edes puhua ilman että hän raivostuu. Hän on onneksi nyt hoidossa, saa lääkkeitä ja vauvaakin hoidetaan talon sairaanhoitajien toimesta parhaan mukaam

 Avasin vauvan vilttejä, koska halusimme nähdä missä kunnossa hän on. Hyvin ohuet jalat ja hilseilevä iho paljastui peittojen alta. Vauvalla ei ollut vaippoja, vaan rievut ja viltti olivat ihan ripulissa. Ehditin että pesen hänet, mutta hoitaja sanoi ettei hanasta tule lämmintä vettä. Hoitaja pyyhki kakat pois huivilla, kietoi puhtaat rievut vauvalle ja puhtaan viltin. Vauva alkoi itkeä, yritin tarjota hänelle pulloa jossa oli lämmintä maitoa. Hän ei ymmärtänyt imeä, itki vain. Sain puristettua pullosta vähän maitoa vauvan suuhun, ja itku loppui. Pian vauva sai otteen pullosta ja alkoi imeä. Hyvin vähän mutta parempi kuin ei mitään. Tytön silmät olivat hyvin kirkkaat ja katse terävä. Puhelin hänelle suomeksi kaikkea mitä nyt vauvoille puhutaan ja hän rauhoittui, joskin valpas katse seurasi koko ajan ihmisiä ympärillä. Kerroimme hoitajille, että vauvan ruokailua pitää vahtia, katsoa paljonko juo ja ettei vauvaa saa jättää kehtoon yksin syömään, sillä ei osaa kunnolla imeä. Meille kerrottiin, että huomenna hänet viedään lääkärintarkastukseen. 

Meidän piti jatkaa matkaa. Tuntui ihan kauhealle jättää vauva kehtoonsa yksin katselemaan ympärilleen..

Matkasimme ylös vuoria kohti. Tie vaan paheni kun matka eteni, onneksi meillä oli jeeppi käytössä. Saavuimme lopulta talolle, jossa on yhdistettynä kehitysvammaisten asuntola ja majoituspalvelu. Paikka on nimeltään New life handicap. Majoituspalvelulla mahdollistetaan asuntolan toiminta. Samantyyppisessä paikassa me majoitumme Patanissa; alakerrassa on orpokoti ja hylättyjen vanhusten asunto, yläkerran huoneita vuokrataan matkailijoille. New life for handicap- taloon kuuluu pieni navetta jossa on lehmiä ja kanoja. Heillä on myös puutarha josta talon ruoka saadaan pitkälti. Kehitysvammaisia oli alun toistakymmentä, tapasimme heistä osan. Hyvin sydämellisiä ihmisiä ja olo täälläkin todella tervetullut. 

Talon keittiö oli ulkorakennuksessa, jossa avotulella kypsyi herkullisen näköisiä ruokia. Meidät kutsuttiin syömään ja ruoka oli yhtä hyvää kuin miltä näytti. 

Naiset esittelivät meille käsitöitään. He tekevät muovikäärepapereista pannunalusia, kippoja ja purkkeja, ja myyvät niitä. Ihan tajuttoman siistiä jälkeä ja napakoita tuotteita! Ja muovia täällä maassa riittää.

Muovikääreiden sisään laitetaan pitkiä kuivia heiniä, jolloin kupeista tulee napakoita. Pari kuppia ostin minäkin tuliaisiksi. 

Kello läheni kolmea, ja meidän piti palata kaupunkiin. Hyvästelimme nämä ystävälliset ihmiset ja huristelimme mutateita takaisin Pataniin. Olo oli hyvin uupunut kun ennen neljää palasimme majapaikkaan. Pari tuntia piti pelkästään levätä ja antaa mielen tasoittua. Nyt kun olen kirjoittanut nämä asiat ulos, on möykky rinnassani lientynyt. Jännittää silti saanko ensi yönä unta..

Ikinä ei tiedä mitä nurkan takaa löytyy

Menin aamulla bussiasemalle, jossa joku mies heti kysyi minne menen ja lähti kuljettamaan minua oikealle bussille. Hän kyseli mistä olen ja mitä teen täällä ja kauanko olen. Kauhean moni ihan tuntematon paikallinen on kiinnostunut tietämään ja tulee juttusille. Ensin sitä ajatteli että mikähän tässä on takana, mutta nopsaa on tajunnut että oikeasti ihmiset ovat täällä ystävällisiä ja avuliaita.

Bussilla (joka ei muutes ollut vihreä, vaan violetinkukertava pikkuisempi bussi) matka työpaikalle kesti vain noin 15 minuuttia. Oli hyvissä ajoin paikalla ja minut otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. Miehet kerääntyivät pian riviin talon pihalle ja heille pidettiin nimenhuuto. Sitten heidät jaettiin ryhmiin ja he alkoivat siivota taloa ja pihaa. Kukaan ei mukissut vastaan vaan kävi rivakasti toimeen. Nabin, paikan vastaava, kertoi että työtoiminta pitää miehet kiireisinä, eikä heille jää liiaksi aikaa ikävöidä perheitään tai miettiä huumeita.

Osa miehistä on Samarthanissa monennen kerran;he ovat sortuneet välillä huumeisiin ja palanneet kuntoutukseen. Nämä miehet saavat tehdä vähän erilaisempia hommia: eilen he rakensivat talon koiralle uuden katoksen, tänään työnalla oli uusi kukkapenkki ja pieni suihkulähde. He myös korjasivat rikkoontuneen muovituolin, joka oli ihan riekaleina, rautalangalla. Suomessa se tuoli olisi lähtenyt kaatopaikalle jo ajat sitten. Miehet ovat käsistään hyvin käteviä ja ideoita pihan rakentamiseen tuntuu riittävän!

Tunnin työskentelyn jälkeen miehet joivat teetä ja söivät keksejä. Minä ja Nabin jututimme uusia miehiä. Toinen kertoi että hänellä on huono olo, mahaan sattuu ja selkään. Tämä 23v mies on käyttänyt huumeita vasta alle vuoden, mutta pian siirtynyt jo heroiiniin. Käyttö alkoi kun pojan isä kuoli vuosi sitten. Opiskelijatoverit olivat tarjonneet aineita sanoen että jaksaa paremmin opiskella. Siinä meidän jutellessa hän alkoi itkeä, sanoi että on ikävä perhettä. Nabin lohdutti poikaa, otti kainaloon ja sanoi kannustavia sanoja. Pian hän myös usutti uudet pojat nostamaan koronapöytää muistuttavan pelin esille pihalle.



Peli muistuttaa siis koronaa, joskin tässä sormella nepataan nappulaa jonka pitäisi osua pienempiin nappuloihin ja liikauttaa ne nurkkiin pusseihin. Perunajauhoa käytetään täälläkin liukastamaan laudan pinta, ihan niin kuin koronassakin. Muutaman matsin pelasin miesten kanssa, mutta minulle lähinnä naurettiin hyväntahtoisesti. Ehkä minä näiden viikkojen aikana vielä opin!

Pääsin seuraamaan tämän päivän family meetingiä. Kuntoutuksessa on yksi mies, joka on opiskellut Bostonissa aikoinaan. Hän puhuu hyvää englantia ja hän käänsi minulle asiat mitä kokoontumisessa puhuttiin. Tämän session tarkoituksena oli puhua addiktiosta ja sen vaikutukaista ihmisen käytökseen ja perhesuhteisiin. Monia huoletti se, kuinka elämä sujuu sitten kun jättää kuntoutuksen ja on omillaan. Samarthan on aina avoinna siellä olleille; jos ulkomaailmassa alkaa ahdistaa tai tekee aineita mieli, voi aina soittaa ohjaajalle tai tulla käymään. Moni miehistä käytti puheenvuoroja. Jotain huoletti vanhempien suhtautuminen, jotain lähipiirin luottamuksen menetys ja jotain se, mitä jos sortuu takaisin huumeisiin. Ohjaaja, itsekin entinen addikti, tsemppasi miehiä ja kehoitti ottamaan mallia menestystarinoista eli heistä jotka ovat olleet kuivilla pitkään (kuten kaikki ohjaajat tuolla).

Tunnin jälkeen oli vapaata touhua vähän aikaa ennen ruokailua. Minä ja pari muuta juoksutettiin talon toista koiraa pihalla. Sen nimi on Gunu, ja se oli ihan onessaan! Hirmu leikkisä kaveri.

Lounaan jälkeen Nabin jakoi lääkkeet kahdelle asukkaalle. Toisella on kannabispsykoosi ja toisella on diagnosoitu skitsofrenia. Lääkkeet olivat samoja kuin mitä Suomessakin käytetään. Uudet miehet tulivat myös hakemaan jotain lääkehelpotusta oloihinsa, mutta Nabin oli tiukkana ja sanoi että he saavat huomenna taas korva-akupunktiota. Hän tsemppasi miehiä ja pyysi luottamaan ympäristönmuutokseen ja siihen, että olo helpottuu. Myöhein Nabin kertoi että toinen näistä uusista on ollut kotonaan aggressiivinen ja vanhemmat ovat pelänneet häntä tosissaan. Nyt aggreasiosta ei näkynyt merkkiäkään, mutta Nabin sanoi että tulokkailla on aina "maski"päällä ekat viikot, sitten vasta todellinen luonto näyttäytyy ja toipuminen voi alkaa kun he uskaltavat näyttää myös heikkoutensa.

Lounaan jälkeen näytti sille että alkaa sataa. Sain taas moottoripyöräkyydin kotiovelle (minua hemmotellaan kyllä) ja koska olin ajoissa kotona, kysyin vapaapäivällä ollutta Pihlaa mukaan lähellä olevalle nähtävyydelle. Suomalaispariskunta jonka tapasimme, ympyröi kartasta muutamia kohtia joissa kannattaa käydä. Tämä ympyröity kohta oli ihan lähellä, ja silti eksyimme. Ystävällinen vanhempi herra johdatti meidät lopulta oikealle tielle, joka oli ihan kulmilla.

Yhtäkkiä olimme melkoisen hulina  keskellä!Meno oli kuin Varkauden maalismarkkinoilla! Vappupalloja ja hattaraa myytiin sekä ihan kaikkea mitä vaan saatat kuvitella olevan myynnissä (mm kokonaisia sian päitä). Kävelimme katua vähän epäuskoisina, täälläkö olisi muka jotain hienoa nähtävää (kartassa luki vain Durbar Square ja sekin aika pienellä). Ja just sillä epäilyn hetkellä eteemme avautui ihan mahtava temppeliaukio!

Wuhuu! Ikinä ei voi tietää mitä hienoa on nurkan takana tai edessä, etenkään Nepalissa! Siinä me seisoimme, Unescon maailmanperintökohteen edessä. 1000 rupiaa köyhempinä ja turistipassit kaulassa läksimme kiertelemään aluetta.

Wikipedia kertoo Durbar Squaresta seuraavaa:

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Kathmandu_Durbar_Square

(Nyt on jo myöhä ja aamulla aikainen nousu taas, sieltä löytyy tärkein tieto 😊)

Ei uskoisi, että tuon pienen oven takana avautui satoja vuosia vanha aukio hienoine patsaineen!

Durbar Square kärsi vuoden 2015 maanjäristyksessä pahoja vaurioita. Rekonstruktiotyöt ovat käynnissä mutta osa rakennuksista on edelleen hyvin huonossa kunnossa.

Keskellä temppelialuetta oli ihana puutarha!

Ja kasvimaa!

Monta tuntia vierähti museoissa ja temppelialueilla kevyesti. Kotimatkalla ostin katukauppiaalta mausteita, curryä, chiliä ja mustia pippureita. Onkohan tämä nyt se paikka missä pippuri kasvaa?

Huomenna pääsen tutustumaan aika heviin paikkaan. Koshish on osittain valtion rahoittama kuntoutuspaikka mielenterveyskuntoutujille. Me menemme naistenpaikkaan, jossa naisia on pelastettu kadulta hyvin huonossa kunnossa. Heidän tarinoitaan voit lukea täältä:

http://www.koshishnepal.org/articles/a-new-beginning-of-sumi
(Ei ihan heikkohermoisille..)

Teetä ja sympatiaa

Ei tainnut eilinen vatsankipristely olla pelkkää jännitystä, sillä aamulla maha oli sekaisin. Mietin jo kaikki kauhuskenaariot mielessäni läpi (että menen työpaikalle ja siellä onkin reikä lattiassa vessana ja mulle tulee ripuli ja mitäs sitten jos vielä alkaa oksettaakin!) ja kolmannen vessakäynnin jälkeen otin reippaasti 3 imodiumia. Ei ehkä oo ripulilla enää mut aika piukeana on vatsa nyt! Epäilen että reippaan tulinen ruoka käy vatsan päälle äkkiseltään. Huono olo ei onneksi ole ollut joten so far, so good.

Aamupalaksi söin jugurttia, täällä on superhyvää luonnonjugurttia! Söin myös paahtoleipää mansikkahillolla, mutta epäilen että ei kyllä ole mansikoita nähnytkään se "hillo", maistuu ihan esanssille ja kieli säilyy punaisena monta tuntia vielä hammaspesun jälkeenkin.

Tänään minun oli määrä olla klo 10 Patan hospitalin edessä, josta moottoripyörä tulisi hakemaan. Pienten kommunikaatio-ongelmien jälkeen löysin moottoripyöräkyytini ja pääsin työharjoittelupaikkaani Samarthaniin.

Siellä minut otti vastaan paikan vastaava, mies nimeltä Nabin. Hän on entinen narkomaani, ollut nyt kuivilla jo vuosia. Mies kertoi avoimesti elämäntarinaansa ja sitä, kuinka hänen äitinsä jaksoi koko ajan kannustaa ja tukea poikaansa vierottumaan huumeista. Momien yritysten ja retkahdusten jälkeen mies pääsi irti riippuvuudesta korva-akupunktion ja yhteisöhoidon avulla. Nabin siis tietää mitä Samarthanin miehet käyvät läpi ja hän haluaa auttaa heitä löytämään elämälle muun tarkoituksen kuin huumeet.

Eilen paikkaan tuli kaksi uutta asiakasta. Toinen nuorista miehistä on käyttänyt heroiinia, toinen jonkin sortin pillereitä. Miehet vaikuttivat hyvin ujoilta ja nöyriltä. Minulle kerrottiin, että monella narkomaanilla on hyvin huono itsetunto, koska yhteiskunnassa heillä ei ole mitään arvoa. Narkomaanin leima säilyy ihmisessä vaikka olisitkin ollut kuivilla jo pitkään.

Koko yhteisö oli niin kutsutussa family meetingissä kun saavuin. Sellainen pidetään joka päivä ja siellä käsitellään mieltä painavat asiat. Aina uusien asiakkaiden tullessa, heidät myös toivotetaan tervetulleeksi näissä tilaisuuksissa ja heille keksitään jokin pieni hassu tehtävä, jotta he tulisivat lähemmäksi yhteisöä. Tänään uudet miehet joutuivat käsittääkseni tanssimaan ringin keskellä, kun muut taputtivat ja lauloivat.

Eilen olin ymmärtänyt väärin (en ehkä ihan kaikkia asioita saa selvää paikallisten aksentin takaa, mutta korva harjaantuu koko ajan), Samarthanissa miehille ei anneta mitään korvaushoitoa, vain korva-akupunktiota ensimmästen viikkojen ajan. Toinen uusista oli saanut unilääkkeen ekaa yötä vasten, mutta akupunktion vakuutetaan auttavan niin uneen, ruokahaluun kuin haluun käyttää huumeita.

Söimme miesten laittamaa ruokaa, hyvää ja tulista! Täällä jaetaan tehtäviä sen mukaan, kuinka hyvin on kuntoutunut. Mitä paremmin olet kuntoutunut ja käyttäydyt, sitä enemmän saat vastuuta ja tehtäviä. Jokainen kuitenkin osallistuu päivittäin talon ja pihan siivoamiseen.

Miehet olivat heränneet klo 6 kuten joka aamu. Lounasn jälkeen heillä oli noin tunnin lepohetki. Tulokkaille laitettiin levon ajaksi neulat korviin. Toinen pelkäsi tilannetta kauheasti, mutta kun neulat oli asetettu, hän rauhoittui. Rajendran vaimo teki tänään akupunktion, hän on saanut oppinsa Rajendralta. Hän kertoi, että korvassa on 200 akupistettä! 

"Akupunktiolla tasapainotetaan ja vahvistetaan ihmisen kehoa ja mieltä. Ihminen voi hyvin kun keho ja mieli ovat tasapainossa. Stressi, sairastelu tai epäterveelliset elämäntavat voivat aiheuttaa kehossa epätasapainoa. Se saattaa näkyä mm. tarpeena hoitaa itseään lääkkeillä tai päihteillä, syömällä tai pelaamalla, tai mielen ongelmina kuten ahdistuneisuutena, masennuksena, levottomuutena tai univaikeuksina.      

Viiden pisteen menetelmä kehitettiin USAssa 1970-luvulla huumeriippuvuuden hoitoon. Viiden pisteen korva-akupunktiota käytetään akuuttien vieroitusoireiden hoidossa sekä vieroituksen myöhemmissä vaiheissa tukemaan asiakkaita pysymään erossa päihteistä. Menetelmä on käytössä mm.  unettomuuden ja ahdistusoireiden hoidossa myös silloin, kun taustalla ei ole päihteiden käyttöä."(lähde:http://www.pystyraita.fi/korva-akupunktio/)

Ainakin Samarthanissa akupunktiosta on ollut hyviä kokemuksia, ja jäin miettimään miksei tätä hoitomuotoa käytetä enemmän esim mielenterveyspuolella? 

Osa miehistä rakensi pihan perälle pellistä katosta. He olivat itse sanoneet että voisivatko rakentaa koirille paremman suojan (pihalla 2 saksanpaimenkoiraa, toinen pienessä häkissä ja toinen lyhyessä narussa). Kysyin koirien oloista, ja nämä koirat saavat juosta iltaisin ja aamuisin aidatulla pihalla irti. Juttelin muutenkin koirista yhden ohjaajan kanssa. Hän kertoi että täällä koirista pidetään hyvää huolta ( ja se myös näkyi, miehet kävivät silittelemässä koiria usein ja vaihtelivat ketjun paikkaa. Myös koirien juottaminen ja syöttäminen on yksi työtehtävistä) ja että, koska hindut ja buddhat uskovat jälleensyntymiseen, uskotaan koiran olevan seuraavana ihmisestä. Ihmisen uskotaan syntyvän usein seuraavassa elämässä koiraksi. Koirilla on kerran vuodessa Nepalissa myös oma juhlapäivänsä, Kukur Tihar. Silloin ihmiset palvovat koiria ja pukevat ne seppeleisiin ja tuovat herkkuruokia. 

En tajua mikä mielenhäiriö lie ollut, mutta Samarthanin koirista minulla ei ole yhtään kuvaa! Otan heti huomenna.  

Minulle ja paikan työntekijöille tarjoiltiin monta kuppia mustaa teetä päivän mittaan. Kohtelias nuori mies toi kupit tarjottimella sinne, missä ikinä aina olimmekin. Olin yllättynyt kuinka rauhallinen ilmapiiri paikassa vallitsi. Kysyin pitääkö minun olla jostain huolissaan, on kuitenkin kovien huumeiden käyttäjistä kyse ja etenkin kun uudet asukkaat saapuivat. Minulle vakuutettiin että paikka on turvallinen ja rauhallinen. Nabin kannusti minua ottamaan mahdollisimman paljon kontaktia asukkaisiin, olemaan kiinnostunut ja ystävällinen heille. Huomenna oli puhe, että pääsem tekemään tulohaastattelua uusille miehille.

 Juttelin taas tänään niin monen uuden ihmisen kanssa että nyt olen aivan poikki! Yksi miehistä on asunut Amerikassa ja puhuu hyvää englantia, hän on luvannut tulkata minulle asukkaiden puheita ja toimia tulkkina. Moni miehistä on aloittanut huumeiden käytön niim nuorena, ettei ole koulua ehtinyt juuri käydä. Siksi englanninkielen taitokin on jäänyt vajaavaiseksi.

Sain moottoripyöräkyydin asunnolle, huomenna yritän löytää bussilla perille 😊

Tämän ajatuksen kanssa käyn tänään levolle:

 "Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always."

Työmatkaliikennettä ja lääketieteellisiä ihmeitä

Eka varsinainen työpäivä ja jännittää! Yöllä

nukuin tosi huonosti, vatsaa kipristeli ja oli kuuma. Mietin tuleeko se paljon peloteltu vatsatauti nyt mutta ei vieläkään.

Aamulla heräsin hyvissä ajoin, en halunnut olla myöhässä ekana työpäivänä. Minulla ei ollut mitään havaintoa mistä bussi Star Hospitaliin lähtee (siellä oli klo 10 treffit Rajendran kanssa) mutta onneksi aamupalapöydässä tapasin taas mukavat englantilaiset jotka selostivat ja näyttivät kartasta minne mennä. Kartta mikä minulla on, on hyvin suuntaa antava eikä täällä paikalliset juurikaan osaa karttaa lukea. Tai siihen ei voi ainakaan luottaa. On hyvä osata sanoa paikka missä jää pois.

Ring road on tie mikä vei sairaalalle. Iso, pölyinen tie , jossa kuorma-autot ja bussit ajaa tajuttoman kovaa. Onneksi taas yksi paikallinen ylitti tietä niin uskalsin vanaveteen. Minua naurattaa nyt ajatus jota pyörittelin mielessäni ennen tänne tuloa. Että onpas kiva kun pääsen Suomesta pois pahimmaksi katupölyajaksi 😂😂 täällä on jatkuva katupölykausi, Suomen ilmanlaatumittarit tukkeutuisivat alta aikayksikön.

Ensimmäinen bussi joka pysähtyi, oli matkalla Star Hospitaliin, mikä tuuri!! Busseissa on täällä kuskin lisäksi ns. sisäänheittäjä joka myös rahastaa. Sisäänheittäjä roikkuu puoliksi bussin ulkopuolella ja huutelee tulevia pysäkkejä. Tai niin minä olen asian käsittänyt, nepalia en vielä ihan niin hyvin ymmärrä että saisin kaikista sanoista selvää 😊

Mietihän jos Suomessakin olisi tällainen palvelu. Savossa suattaisi männä pysäkit ohi ku lupsakka savolaisukko luettelisi pysäkit verkalleen: " Jaahas hyvät matkustajat, tervetulova kyytiin matkalle kohti Puurtiloo. Arvioetu matka-aika on 11 minnuuttia (tällä välin olisi jo kaksi pysäkkiä hujahtanut ohi). Myö pysähellään aeka ajoin, nappiva paenamalla kulettaja tietää jos halluut ulos. Seuraavana tullooki jo saeraalan pysäkki. Oliko kettään kippeitä kyyvvissä? "

Bussissa yksi opiskelija laski minut viereensä istumaan. Hän luki samalla läksyjä, vilkaisin vihkoa jossa muistiinpanot. Englanniksi oli kirjoitettu jotain aurinkoenergiasta, en ymmärtänyt kaikkea. Kysyin tytöltä onko vaikea aihe, ei kuulemma ollut.

Läksin kotoa 8.50 ja klo 9.07 olin jo Star Hospitalilla (onneksi yksi matkustajista kertoi minulle että nyt jää pois, en olisi itse tajunnut eikä rahastajakaan vaikka he ovat yleensä nohevina ulosheitossakin).

Eli suomalaista särmyyttä ilmassa. 50 minuuttia etuajassa ekana työpäivänä 😊 onneksi sairaalan alakerrassa on kahvila jossa tätä kirjoitan. Tilasin maitokahvin ja veden, pakko muistaa juoda enemmän, iltaisin koskenut päähän. Täällä tulee hikoiltua aika paljon, tällekin päivää luvattu 25 astetta ja mahdollisia ukkosia. Kahvi on todella hyvää! Eilen minulle kehuttiin paikallista kahvia, pitääkin ostaa papuja tuliaisiksi.

Sairaalan aulassa kysyin missä Rajendra kenties olisi. Näytin oikein kuvankin, mutta tiskillä leidi vakuutti ettei Rajendra työskentele täällä. Nyt istun penkillä apteekkia vastapäätä ja odottelen.. Apteekissa kaikki lääkkeet ovat tuossa hyllyssä näkyvillä. Tikapuilla nainen kiipeilee hakemaan ylähyllyn lääkkeet. Vartija vahtii sisääntulevia ihmisiä. Pihassa on ambulanssi, joka itseasiassa on tavallinen vähän isompi jeeppi, jossa takana avoin tila.

Juuri kun kirjoittelin blogia muistiin (teen nykyään niin että kirjoitan muistioon tekstin ja siirrän siitä blogiin kun wifin äärellä, kuvat pitää ladata yksitellen ja se on älyttömän hidasta), tuli mies luokseni ja antoi pienen paperilapun. Hyppäsin miehen moottoripyörän kyytiin ja täräytimme Ring roadin liikenteen sekaan. Minulla ei tietenkään kypärää, koska täällä laki määrää vain kuljettajaa pitämään kypärää. Matka ei ollut pitkä ja tuntui turvalliselle. Pian olimme SPARSHAssa, joka on huumevieroitusklinikka. 

Rajendra kierrätti minua ympäri ja tapasin henkilökuntaa. Sitten hänellä alkoi palaveri ja kaksi nuorta miestä jäi kanssani paikkaan, missä metadonia jaetaan asiakkaille. Seuraavat kaksi tuntia vietin näiden miesten kanssa jutellen. Nepalin aksentillaan, mutta hyvällä englannilla he selittävät kaiken mitä osasin kysyä. Kynä sauhuten kirjoitin muistiinpanoja. Pian minulle selvisi, että nämä miehet ovat itse entisiä huumeidenkäyttäjiä. Mr.Avash on ollut kuivilla ja ilman korvaushoitoa 20kk ja toinen mies on ollut metadonilla 6kk ja pyrkii vieroittumaan siitä. Avash kertoi elämästään avoimesti; hänen isä on lääkäri ja poika oli aina ollut kiinnostunut lääkkeistä. Jo nuorena hän kokeili aineita, sekoitteli itse seoksia ja lopulta, vielä 8 vuotta sitten, hän otti 90 tablettia ja monta pulloa yskänlääkettä päivässä. En ihan päässyt perille mitä nämä tabletit ovat, mutta ovat kuulemma hyvin yleisiä koska ovat halpoja, katukaupassa pilleri maksaa 10 rupiaa eli alle 10 centtiä. Jo 2-3 pillerillä ja yskänlääkkeellä saa vuorokauden kestävän tripin. Ja näitä pillereitä Avash oli käyttänyt 90 päivässä. Lääkäreiden mukaan hän on lääketieteellinen ihme; että on ylipäätään elossa eikä elimistöön ole jäänyt pysyviä vaurioita. Ennen kuin hän pääai vieroitukseen, oli hän useita kertoja mielisairaalassa, ja hänellä on todettu 10 eri mielisairautta, mm paranoidinen skitsofrenia. Omien sanojensa mukaan hän on ihan terve, ja sellainen kuva hänestä parin tunnin tuttavuuden jälkeen tuli myös. 

Juttelin myös metadonia hakemaan tulleiden asiakkaiden kanssa. Moni puhui hyvää englantia. Kuvassa oleva Pasang on käynyt huumevieroituksessa nyt 7 vuotta. Hän sanoi että metadonin avulla hän on saanut takaisin normaalin elämän, hänellä on kauppa nykyään ja tavoitteena on päästä myös metadonista eroon. 

Eräälle asiakkaalle annettiin injektio. Kuulin että hänellä on tuberkuloosi. Se on kuulemma yleinen sairaus huumeidenkäyttäjien keskuudessa täällä. Rupesin miettimään, että tuberkuloosia ei juurikaan Suomessa enää tavata. Hengitysliitto kertoo sivuillaan, että vielä "1930-luvulla tähän "keuhkotautiin" kuoli joka tunti yksi suomalainen. Nykyään Suomessa todetaan vuosittain vain noin 300 uutta tuberkuloositapausta. Sairastuneista noin kolmannes on ulkomaalaissyntyisiä. Suurimpia tuberkuloosin riskiryhmiä Suomessa ovat kantaväestöön kuuluvat ikäihmiset, suuren tuberkuloosin ilmaantuvuuden maista tulleet maahanmuuttajat sekä päihdeongelmaiset. Tuberkuloosi on edelleen vakavasti otettava sairaus."

Niin paljon tietoa ja asiaa ja elämäntarinoita että ihan huimaa. Onnekai puoli kahdelta syötiin, sillä oli jo kauhea nälkä. Täällä paikalliset syö noin klo 9 aamupalaksi keitettyä riisiä. Lounas heillä on normaalisti 12-13 maissa. Iltapalaksi on myös keitettyä riisiä, mutta lounaalla kuulemma on yleistä syödä kuivia riisihiutaleita ja lisukkeita. Hyvää oli talon katolla tehty kanaruoka (kanapaloissa oli nahkat ja luut mukana, niihin alkaa jo vähän tottua), joskin niin tylista että nenä alkoi vuotaa.

Lounaan jälkeen hyppäsin Rajendran moottoripyörän kyytiin ja kurvailimme Patanin kaduilla. Ajoimme asuntomme läheltä ja Rajendra näytti mistä minun bussi oikeaan harjoittelupaikkaani lähtee. Matkaa Samarthanin kuntoutuskeskukseen on useita kilometrejä, ja se on enempikin maaseudulla.  

Samarthan on 30 paikkainen suljettu kuntoutuskeskus huumeriippuvaisille miehille. Tällä hetkellä siellä on 27 asiakasta ja tänään tuli juuri meidän siellä ollessamme uusi asiakas. Kun uusi asiakas tulee, on hän Samarthanissa ensin 45 päivää ilman ulkopuolisia kontakteja. Tuona aikana, ekan viikon ajan, hän saa metadonia jonka jälkeen siirrytään lääkkeettömään vieroitukseen. Rajendra tekee asiakkaille korva-akupunktiota, jonka on koettu auttavan vieroitusoireissa. 

Miehet heräävät aamuisin klo 6, peseytyvät ja joogaavat, sitten on aamupala. Päivän mittaan heillä on erilaisia kotiaskareita ja terapioita sekä ryhmäistuntoja. Tapasin osan asiakkaista, sympaattisia ihmisiä tuntuivat olevan. Huomenna tutustun heihin paremmin kunhan aloitan työt klo 10. Minut on luvattu hakea moottoripyörällä taas paikalle, aika luksusta (bussimatka kestänee ainakin 45 min kun moottoripyörällä noin 10 min). Vähän jännittää mitä osaan miesten kansaa tehdä, sillä huumevieroituksesta minulla ei ole aiempaa kokemusta. Mutta eiköhän asiat lutviudu. 

Rajendra heitti minut moottoripyörällään neljän maita asunnolle ja töyssyinen kyyti oli yhtä tuskaa! Lipitin tänään vettä ja teetä paljon, koska monena iltana on päähän koskenut liian vähästä juomisesta. Kävin SPARSHAssa vessassa, joka käytännössä oli reikä lattiassa (ja haju aika kammottava..) enkä sen jälkeen enää uskaltanut vessaa kysyä. Kiirehdin kämpille vessaan ja ilokseni hanasta tuli haaleaa vettä! Sain hiekkapölyt tukastani lopultakin huuhdottua. Iltapalaksi nepalilaista supertulista kasvisruokaa ja kaupan kautta asunnolle. Olo aika väsynyt, niin paljon uusia ihmisiä ja asioita kohtasin taas tänään

Samarthanin toimiston pöydällä olleen tyyneysrukouksen myötä hyvää yötä! 

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."