Tuli kirkkoon kaksi naista..ja joutuivat turvatarkastukseen

Meidän oli tarkoitus mennä heti aamulla klo 8 naapurissa olevaan kirkkoon jumalanpalvelukseen, mutta olimme molemmat Pihlan kanssa nukkuneet huonosti. Ukkonen ja raesade valvottivat ja lopulta nukahdettuani heräsin kuumuuteen. Olin varautunut että yöt ovat täällä kylmiä ja päivät lämpimiä. Mukanani on lämpimimmät fleeceasut mitä kotoani löytyi ja olen myös ne päällä nukkunut, varmuuden vuoksi. Tänään lämpötila oli päivällä 26 astetta ja vaikka yöksi viilenee paljon, on kivitalo imenyt lämpöä sen verran että tarkenee.

No mutta siis. Päätimme jatkaa unia ja tallustimme kirkolle vähän ennen kymmentä. Englantilaispariskunta, joka asuu talossamme, kertoi että messussa käy suomalaispariskunta. Varmuutta ei ollut mihin kolmesta palveluksesta he osallistuvat (tuossa kirkossa lauantain jumalanpalvelukset ovat klo 8, klo 10.30 ja 12.30) joten menimme hyvissä ajoin josko tapaisimme heidät. Ennen kuin pääsimme kirkkomaalle, meiltä tutkittiin laukut. Sitten meitä kuulusteltiin että millä asialla ja lopksi meidät tutkittiin metallinpaljastimella! Kirkonmenot olivat käynnissä saavuimme pihalle. Kirkko näytti aivan normaalille kerrostalolle ja kolmessa kerroksessa oli meiningit käynnissä. Eksyimme keskikerrokseen (emme tajunneet että ihan ylimmässä kertoksessa oli the jumalanpalvelus, joka näytettiin videotykillä alakerran screeniltä) jossa oli ilmeisesti menossa pyhäkoulu lapsille. Seurasimme sitä hetken ja meno ei paljon Suomen pyhäkoulusta tuntunut eroavan. Lapsilla oli pyhäkoulukirjat ja lopuksi he tekivät rukouspiirin. Ainoa sana minkä ymmärsin oli aamen.

Jumalanpalvelus päättyi lauluun, josta kuulin myöhemmin että oli isä meidän-rukous. Tuohon aamun palvelukseen osallistui yhteensä 800 ihmistä! Tapasimme lopulta suomalaispariskunnan ketä olimme tulleet tapaamaan. Talossamme asuvat englantilaiset ystävällisesti esittelivät meidät toisillemme. Juha ja Elina Lind ovat Suomen lähetysseuran työntekijöitä ja asuneet tällä haavaa Kathmandussa kohta vuoden. Nepalista pariskunnalla on kuitenkin kokemusta, sillä he ovat olleet täällä useampaan otteeseen aiemminkin.

(http://shl.fi/2016/04/05/laakaripariskunta-lahtee-nepaliin/)

Mentiin meidän asunnolle jossa hörpättiin kahvit ja teet ja Fazerin sinistä. Juteltiin kuulumisia, saimme hyviä vinkkejä monessa asiassa ja aika vilahti nopeasti! Meidän piti Pihlan kanssa valmistautua down sydrooma päivän juhlaan joten Lindit lähtivät jatkamaan matkaa. Puhelinnumeroita vaihdettiin ja varmasti vielä treffaamme, hyvä kohtaaminen oli meillä.

Lounaana pussinuudeleita omassa keittiössä, namii 😂 emme ole vielä löytäneet hyvää kantapaikkaa jossa syödä. Tähän asti jokainen tilaus on ollut pieni jännitysnäytelmä, joten pussinuudelit olivat ainakin varma valinta.

Klo 14 meidät oli kutsuttu armeijan alueella pidettävään downlasten juhlaan. Tällä viikolla on vietetty maailman down syndrooma-päivää ja tämä juhla oli juhlaviikon päätapahtuma. Huvittavaa oli se, että armeija-alueelle pääsimme näyttämällä pääsylippua;ei turvatarkastuksia tms vaan siitä marssittiin sotilaspoliisin ohitse. Toisin kuin aamulla kirkossa.

Seremoniat pidettiin nepaliksi, joten paljon emme ymmärtäneet, mutta tanssiesityksiä oli paljon ja ne olivat upeita! Näimme nyt niitä tansseja joita lapset eilen down koululla harjoittelivat. Tänään heillä oli upeat puvut päällä ja välillä asut vaihtuivatkin esitysten mukaan. Oli bollywoodia ja break dancea sekä käsittääkseni perinteisiä nepalilaisia tansseja. Osassa esityksistä oli ohjaajat mukana mutta osan lapset tanssivat keskenään. Heidän kasvoilta paistoi tanssin riemu ja esiintymisen ilo! Hymy oli korvessa monella yleisössä ja joka esityksen jälkeen tuli raikuvat aploodit. Tanssien välissä oli tietoisku down syndroomasta ja palkitsemisia. 2,5 tunnin ohjelman jälkeen kävelimme noin 4km matkan asunnolle. Matkalla ylitimme joen, joka halkoo kaupunkia. Tämän joen olen nähnyt bussinikkunasta onja miettinyt, onko joen varressa olevat hökkelit oikeasti asuntoja. Tänään selvisi että kyllä ne ovat. Kuulin että Nepalissa on laki, jonka mukaan ihminen omistaa sen maapalan, jossa on asunut 5 vuotta. Niinpä 3-4 vuoden välein kaivinkone käy rikkomassa hökkelit maantasalle. Nytkin kaivuri oli rannalla. Lapset hyppivät isoissa kiviraunioissa ja vanha nainen lakaisi hökkelinsä pihaa luudalla. Tällaisia paikkoja näkee aina kehitysmaista kertovissa dokumenteissa. Livenä kun tällaisen näkee, vetää se hilaiseksi. Sitä miettii, mitä minä voin tehdä? Koko ajan täällä on taustalla riittämätyömyyden tunne ja se on aika raskas. Juttelin asiasta englantilaisen pariskunnan kanssa, ja he sanoivat että koko maailmaa ei voi pelastaa, mutta pienillä teoilla voi pelastaa jonkun päivän. Ja sekin on jo paljon se. Tänään he olivat ottaneet ravintolasta mukaansa ylijääneen tortillan. Kadunkulmassa oli kerjäläisäiti ja 2-3v tyttö. He antoivat tortillan äidille ja äiti pyysi tyttären syömään. Tyttö oli alkanut tanssia ilosta ruoan nähdessään ❤

Tuo joki, se haisee ihan kamalalle! Rantatörmä on kuulemma rakentunut pelkästään jätteistä. Roskisauto kerää täällä roskat kodeista mutta monesti se kippaa ne lopulta jokeen. Että mites se kierrättäminen? Taksikuskimme yksi päivä kertoi toivovansa, että 20 vuoden päästä Nepali olisi erilainen, puhdas. Samaa toivon minäkin.



Ruoka oli tänäänkin yllätys. Kiinalaisessa ravintolassa (nepalilainen oli täynnä paikallisia) henkilökunta puhui huonoa englantia ja mielikuva tilaamastani thaityyppisestä kanasta ei vastannut sitä mitä sain (puolikas kuorrutettu kana luineen ja riisiä). Vakavasti harkitsen kasvissyöjäksi ryhtymistä ainakin täällä!

Matkalla piipahdimme eläintarvikeliikkeessä. Olin katsellut sitä bussinikkunasta ja haaveillut ostavani koiralleni Lumille jotain kivaa. Noh, tarjonta oli aika köykäinen, täällä ei ihmiset lie suuremmalti hemmottele koiriaan. Lopulta löysin turkoosin pannan ja hihnan ja Lumin parhaalle kaverille Sisulle myös jotain (en paljasta koska tiedän että Tiina luet tätä!) Siinä pantoja katsellessani sisään asteli perhe, äiyi,isä ja 2 lasta. Heillä oli pahvilaatikko mukanaan. Isä piteli kädessään varmasti maailman pienintä hamsterinhäkkiä. Siis oikeasti, tupperwarekipon kokoista. Siinä oli juoksupyörä ja ruokakuppi valmiiksi mukana, siis jotain tikkuaskin kokoiset. Mies maksoi häkin ja lapset nostivat pahvilaatikosta 2 isoa valkeaa rottaa häkkiin. Rotat eivät mahtuneet kunnolla edes seisomaan häkissä. Eläinsuojelija minussa heräsi ja sain hädin tuskin pidettyä kieleni kurissa enkä puuttunut tilanteeseen. Koko kotimatkan mietin niitä rottia ja sitä perhettä. Olisiko minun pitänyt antaa rahaa että olisivat saaneet isomman häkin? Olisiko pitänyt puuttua? Ja samalla mietin niiden lasten ilmeitä, he olivat niin onnellisia rotistaan! Maassa, jossa köyhyyttä on joka puolella, ei liene itsestäänselvyys että lapsille ylipäätään hommataan lemmikkirottia häkkeineen. Lohduttauduin ajatuksella, että rotta on täällä pyhä eläin, ja ehkä nämä kaksi rottaa saavat ulkoilla vapaana paljon.

Auringonlaskut ovat täällä ihan mielettömiä! Pimeä tulee noin puoli seitsemältä ja sen jälkeen yleensä oleilemme asunnolla. Minulla menee illat tämän blogin näpyttelyyn (n 15 min per kuva kestää latautua, huh huh. Plus kännykällä näpytelty teksti) ja englantilaispariskunnan kanssa kahvitteluun (todella mukavia ihmisiä). Haluaisin laittaa enemmänkin kuvia, koska täällä on katsottavaa, mutta hermot ei yksinkertaisesti anna periksi odotella 😂

Nyt käyn nukkumaan, sillä huomenna pitäisi heti aamusta löytää Ring road ja Star hospital, jossa ohjaajani Rajendra työskentelee. Iltapäivällä menemme käymään Samarthanissa, jossa tulen seuraavat viikot työskentelemään.