Ikinä ei tiedä mitä nurkan takaa löytyy

Menin aamulla bussiasemalle, jossa joku mies heti kysyi minne menen ja lähti kuljettamaan minua oikealle bussille. Hän kyseli mistä olen ja mitä teen täällä ja kauanko olen. Kauhean moni ihan tuntematon paikallinen on kiinnostunut tietämään ja tulee juttusille. Ensin sitä ajatteli että mikähän tässä on takana, mutta nopsaa on tajunnut että oikeasti ihmiset ovat täällä ystävällisiä ja avuliaita.

Bussilla (joka ei muutes ollut vihreä, vaan violetinkukertava pikkuisempi bussi) matka työpaikalle kesti vain noin 15 minuuttia. Oli hyvissä ajoin paikalla ja minut otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. Miehet kerääntyivät pian riviin talon pihalle ja heille pidettiin nimenhuuto. Sitten heidät jaettiin ryhmiin ja he alkoivat siivota taloa ja pihaa. Kukaan ei mukissut vastaan vaan kävi rivakasti toimeen. Nabin, paikan vastaava, kertoi että työtoiminta pitää miehet kiireisinä, eikä heille jää liiaksi aikaa ikävöidä perheitään tai miettiä huumeita.

Osa miehistä on Samarthanissa monennen kerran;he ovat sortuneet välillä huumeisiin ja palanneet kuntoutukseen. Nämä miehet saavat tehdä vähän erilaisempia hommia: eilen he rakensivat talon koiralle uuden katoksen, tänään työnalla oli uusi kukkapenkki ja pieni suihkulähde. He myös korjasivat rikkoontuneen muovituolin, joka oli ihan riekaleina, rautalangalla. Suomessa se tuoli olisi lähtenyt kaatopaikalle jo ajat sitten. Miehet ovat käsistään hyvin käteviä ja ideoita pihan rakentamiseen tuntuu riittävän!

Tunnin työskentelyn jälkeen miehet joivat teetä ja söivät keksejä. Minä ja Nabin jututimme uusia miehiä. Toinen kertoi että hänellä on huono olo, mahaan sattuu ja selkään. Tämä 23v mies on käyttänyt huumeita vasta alle vuoden, mutta pian siirtynyt jo heroiiniin. Käyttö alkoi kun pojan isä kuoli vuosi sitten. Opiskelijatoverit olivat tarjonneet aineita sanoen että jaksaa paremmin opiskella. Siinä meidän jutellessa hän alkoi itkeä, sanoi että on ikävä perhettä. Nabin lohdutti poikaa, otti kainaloon ja sanoi kannustavia sanoja. Pian hän myös usutti uudet pojat nostamaan koronapöytää muistuttavan pelin esille pihalle.



Peli muistuttaa siis koronaa, joskin tässä sormella nepataan nappulaa jonka pitäisi osua pienempiin nappuloihin ja liikauttaa ne nurkkiin pusseihin. Perunajauhoa käytetään täälläkin liukastamaan laudan pinta, ihan niin kuin koronassakin. Muutaman matsin pelasin miesten kanssa, mutta minulle lähinnä naurettiin hyväntahtoisesti. Ehkä minä näiden viikkojen aikana vielä opin!

Pääsin seuraamaan tämän päivän family meetingiä. Kuntoutuksessa on yksi mies, joka on opiskellut Bostonissa aikoinaan. Hän puhuu hyvää englantia ja hän käänsi minulle asiat mitä kokoontumisessa puhuttiin. Tämän session tarkoituksena oli puhua addiktiosta ja sen vaikutukaista ihmisen käytökseen ja perhesuhteisiin. Monia huoletti se, kuinka elämä sujuu sitten kun jättää kuntoutuksen ja on omillaan. Samarthan on aina avoinna siellä olleille; jos ulkomaailmassa alkaa ahdistaa tai tekee aineita mieli, voi aina soittaa ohjaajalle tai tulla käymään. Moni miehistä käytti puheenvuoroja. Jotain huoletti vanhempien suhtautuminen, jotain lähipiirin luottamuksen menetys ja jotain se, mitä jos sortuu takaisin huumeisiin. Ohjaaja, itsekin entinen addikti, tsemppasi miehiä ja kehoitti ottamaan mallia menestystarinoista eli heistä jotka ovat olleet kuivilla pitkään (kuten kaikki ohjaajat tuolla).

Tunnin jälkeen oli vapaata touhua vähän aikaa ennen ruokailua. Minä ja pari muuta juoksutettiin talon toista koiraa pihalla. Sen nimi on Gunu, ja se oli ihan onessaan! Hirmu leikkisä kaveri.

Lounaan jälkeen Nabin jakoi lääkkeet kahdelle asukkaalle. Toisella on kannabispsykoosi ja toisella on diagnosoitu skitsofrenia. Lääkkeet olivat samoja kuin mitä Suomessakin käytetään. Uudet miehet tulivat myös hakemaan jotain lääkehelpotusta oloihinsa, mutta Nabin oli tiukkana ja sanoi että he saavat huomenna taas korva-akupunktiota. Hän tsemppasi miehiä ja pyysi luottamaan ympäristönmuutokseen ja siihen, että olo helpottuu. Myöhein Nabin kertoi että toinen näistä uusista on ollut kotonaan aggressiivinen ja vanhemmat ovat pelänneet häntä tosissaan. Nyt aggreasiosta ei näkynyt merkkiäkään, mutta Nabin sanoi että tulokkailla on aina "maski"päällä ekat viikot, sitten vasta todellinen luonto näyttäytyy ja toipuminen voi alkaa kun he uskaltavat näyttää myös heikkoutensa.

Lounaan jälkeen näytti sille että alkaa sataa. Sain taas moottoripyöräkyydin kotiovelle (minua hemmotellaan kyllä) ja koska olin ajoissa kotona, kysyin vapaapäivällä ollutta Pihlaa mukaan lähellä olevalle nähtävyydelle. Suomalaispariskunta jonka tapasimme, ympyröi kartasta muutamia kohtia joissa kannattaa käydä. Tämä ympyröity kohta oli ihan lähellä, ja silti eksyimme. Ystävällinen vanhempi herra johdatti meidät lopulta oikealle tielle, joka oli ihan kulmilla.

Yhtäkkiä olimme melkoisen hulina  keskellä!Meno oli kuin Varkauden maalismarkkinoilla! Vappupalloja ja hattaraa myytiin sekä ihan kaikkea mitä vaan saatat kuvitella olevan myynnissä (mm kokonaisia sian päitä). Kävelimme katua vähän epäuskoisina, täälläkö olisi muka jotain hienoa nähtävää (kartassa luki vain Durbar Square ja sekin aika pienellä). Ja just sillä epäilyn hetkellä eteemme avautui ihan mahtava temppeliaukio!

Wuhuu! Ikinä ei voi tietää mitä hienoa on nurkan takana tai edessä, etenkään Nepalissa! Siinä me seisoimme, Unescon maailmanperintökohteen edessä. 1000 rupiaa köyhempinä ja turistipassit kaulassa läksimme kiertelemään aluetta.

Wikipedia kertoo Durbar Squaresta seuraavaa:

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Kathmandu_Durbar_Square

(Nyt on jo myöhä ja aamulla aikainen nousu taas, sieltä löytyy tärkein tieto 😊)

Ei uskoisi, että tuon pienen oven takana avautui satoja vuosia vanha aukio hienoine patsaineen!

Durbar Square kärsi vuoden 2015 maanjäristyksessä pahoja vaurioita. Rekonstruktiotyöt ovat käynnissä mutta osa rakennuksista on edelleen hyvin huonossa kunnossa.

Keskellä temppelialuetta oli ihana puutarha!

Ja kasvimaa!

Monta tuntia vierähti museoissa ja temppelialueilla kevyesti. Kotimatkalla ostin katukauppiaalta mausteita, curryä, chiliä ja mustia pippureita. Onkohan tämä nyt se paikka missä pippuri kasvaa?

Huomenna pääsen tutustumaan aika heviin paikkaan. Koshish on osittain valtion rahoittama kuntoutuspaikka mielenterveyskuntoutujille. Me menemme naistenpaikkaan, jossa naisia on pelastettu kadulta hyvin huonossa kunnossa. Heidän tarinoitaan voit lukea täältä:

http://www.koshishnepal.org/articles/a-new-beginning-of-sumi
(Ei ihan heikkohermoisille..)