Nyt meni ihon alle

Tänään on ollut tämän reissun henkisesti raskain päivä. Sisällä on tunteita, joita pelottaa edes laskea pintaan, koska ei ole varmuutta mitä sitten tapahtuisi. Möykky on rinnassa, tunnen sen joka hengityksellä.

Pelottaa jopa kirjoittaa tästä päivästä; saanko ne tunnelmat kuvattua niin kuin ne koin, ja ilman että se kuulostaa pinnalliselta. Tarinoita hirveistä ihmiskohtaloista kuulee koko ajan jostain, mutta kun niitä kohtaa elävänä, menevät ne ihon alle, syvälle. Mutta ehkä se helpottaa kun kirjoittaa ajatukset ulos.

Läksimme aamulla majatalossamme asuvan englantilaisen pariskunnan sekä heidän hollantilaisen ystävän kanssa käymään muutamassa mielenterveyskuntoutujien paikassa. Nämä paikat ovat osittain valtion rahoittamia ja melko harvinaisia Nepalissa siis. Ensimmäinen talo löytyi Patanin sivukujalta, lyhyen automatkan päästä meiltä. Paksu muuri ja piikkilanka reunistivat pihaa, portti oli lukittuna. Meidät päästettiin sisään ja meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Talon asukkaat, 16 miestä, olivat pihalla olevassa bambukatoksessa sadetta pitämässä. Heistä näki heti, että on kyse mielenterveyskuntoutujista;osalla oli poissaoleva katse, osa oli hyvin varautunut, jollain valui kuola kovan lääkityksen seurauksena, yksi heijasi itseään kyykyssä penkillä. Yksi miehistä sanoi nepaliksi haluavansa kotiin (englantilaiset puhuvat hyvää nepalia ja tulkkasivat meille). Meidät pyydettiin sisälle tutustumaan. Paikassa työskentelee vain miehiä ja kolme kohtalaista englantia puhuvaa hoitajaa (Nepalissa miehet eivät voi kouluttautua sairaanhoitajiksi, mutta näillä miehillä oli vastaavanlainen koulutus, mielenterveyskuntoutujien ohjaamiseen suuntautunut) kertoi meille talosta. Asukkaat ovat talolla kuntoutumassa yleensä 3-6kk, joskus jopa vuoden. Yleisin sairaus asukkailla on skitsofrenia. Miehet saapuvat kuntoutukseen useita eri reittejä: joskus perhe tuo heidät, kun eivät osaa käsitellä mielisairautta; joskus poliisi tuo kadulta ja joskus ulkopuolinen ilmoittaa oudosti käyttäytyvästä ihmisestä. Talolla miehet tapaavat psykiatrin ja lääkärin ja heille aloitetaan lääkitys. Samoja lääkkeitä, mm. olanzapiiniä, käytetään täällä kuin Suomessakin. 

Kyselin asukkaiden taustoista, millaisista oloista ovat tulleet ja onko huumetaustaa. Täällä on puhtaasti mielenterveyskuntoutujia, joilla tauti on puhjennut muusta syystä kuin huumeista. Yksi ohjaaja alkaa kertoa, kuinka etenkin maaseudulla mielisairaita pidetään häkissä. En uskonut eka korviani, ajattelin että tarkoittaa vankilaa. Mutta sitten hän näytti minulle kuvaa miehestä, joka makasi metallisessa koiranhäkissä (täällä joka pihalla on paksusta kalterista tehty häkki, jonne koira laitetaan vähintään yöksi, ellei koko ajan ole siellä). 

Tämä mies oli häkissä vuoden, kun perhe ei tiennyt mitä tehdä aggressiivisesti käyttyvän poikansa kanssa. (Kuva:Koshis Nepal)

Nepalissa ihmisillä ei ole paljon tietämystä mielisairauksista. Usein ajatellaan, että demoni on ottanut vallan ihmisestä ja sairastuneita aletaan pelätä. Siksi perhe saattaa laittaa sairastuneen koiranhäkkiin vuosiksikin.  Olin aivan järkyttynyt tästä tiedosta. Englantilainen nainen sanoi että se on ihan yleistä täällä etenkin maaseudulla. Kun perheet kuulevat mielensairauksista ja esim Koshishin kuntoutuspaikasta, vaikka televisiosta tai radiosta, he saattavat ottaa yhteyttä järjestöön ja pyytää apua. Joskus häkistä päästetyt ihmiset ovat niin psykoottisia ja aggressiivisia, että heille täytyy antaa rauhoittavaa injektiona, ennen kuin olo tasaantuu lääkkeiden avulla. Hoitajat kertoivat, että mies jonka kuvaa he näyttivät (eri kuin yllä), oli ollut häkissä vuosia. Oikealla lääkityksellä ja terapialla, hän kuntoutui niin että pääsi takaisin perhernsä luo asumaan. Täällä on lähtökohtana se, että asukas kotiutetaan perheen, vanhempien, sisarusten tai tätien ja setien luo. Heidän elämää seurataan ja perhettä tuetaan sairauden kanssa. Lääkkeet kustantaa valtio, joten siitä ei jää hoito kiinni. Skitsofrenia esim on sairaus, joka yleensä vaatii loppuiän lääkityksen. 

Järjestö kertoo mielisairauksista epalissa seuraavaa:

"Some are caged.  Some are beaten.  Some are forced to live on the streets.  This is the plight of people with mental illness in Nepal.

Mental health is seldom discussed and little understood in Nepal.  Those living with mental illness are often considered to be dangerous or possessed.  Rather than receiving medical care and support, they are rejected, feared, and shunned by society.  Women with mental illness are especially vulnerable to abuse and often end up living on the streets, where they may be victims of sexual violence.  Some women face the additional challenge of caring for children or even giving birth on the streets.

 Kuvan miehen tarinan voit lukea Koshishin sivuilta: 

http://www.koshishnepal.org/articles/caged-person-got-treatment-at-koshish

Kuvia ei saanut yksityisyydensuojan vuoksi ottaa juurikaan tänään, ja ymmärrän sen hyvin. Meille kerrottiin talon päiväohjelmasta, johon kuuluu ruokailuiden lisäksi joka päivä eri terapiamuotoja mm. tanssia, laulua, käsitöitä ja kotitöitä. Kävimme yläkerrosten makuuhuoneissa, noin 8 sänkyä oli yhdessä huoneessa siistissä järjestyksessä ja raikkaina. Vessat kiilsivät. Mutta henkilökohtaisia tavaroita ei juurikaan näkynyt muutamaa vaatemyttyä lukuunottamatta. Talossa työskentelee useita vapaaehtoisia ja työntekijöitä, kaksi hoitajista asuu talolla. Täällä tuntuu olevan yleistä, että osa työntekijöistä asuu hoitopaikoissa. Vapaapäiviä ei juuri tunneta ja vapaaehtoistyötä tehdään paljon, moni paikka ei pyörisi ilman vapaaehtoisia. 

Matkamme jatkui saman järjestön naistentalolle. Yön satoi vettä ja tiet oli tosi huonossa kunnossa ja mutaisia. Naisten talo oli myös muurin ja portin takana, ovella seisoi naisvartija, joka tervehti ystävällisesti. Yksi asukkaista tuli heti meitä vastasn, halasi kaikki ja jäi käsipuoleeni kun menimme sisälle. Sisällä olikin varsinaiset juhlat! Musiikki soi kovaa ja asukkaat sekä järjestön johtaja, mr. Matrika Devkota, tanssivat villisti hymy huulillaan. Matrika ilahtui meidät nähdessään, englintalaisnainen käy talolla säännöllisesti vapaaehtoisena. Pian saimme kuulla että talolla on suomalaisvieras! Tapasimme naisen, joka reissaa Aasiassa tutustuen eri järjestöjen paikkoihin. Mikä on se mahdollisuus että hän törmää suomalaisiin mielenterveyskuntoutujien paikassa Kathmandun laitamilla, kun ei ollut 3 kuukauden reissunsa aikana vielä yhteenkään törmännyt 😊

Meidät kierrätettiin talon ympäri, hyvin sama systeemi kuin miestenkin paikassa. Alakerrassa tanssi jatkui ja sivuhuoneessa oli kaksi kehtoa. Toisessa makasi ihan pieni vauva yksin, tuttipullo suussaan. Otin vauvan syliin, sillä ei hän saanut imettyä pullosta mitään. Minulle kerrottiin että tyttö on 2 viikkoa vanha. Hänen äitinsä oli synnyttänyt hänet kesken oppintunnin koulussa. Lapsi on todennäköisesti saanut alkunsa raiskauksesta. Äiti ja lapsi oli tuotu talolle viikko sitten ja äiti on niin sekaisin, ettei voi hoitaa vauvaa. Emme tavanneet äitiä, mutta hänen kerrottiin olevan niin huonossa kunnossa, että hänelle ei oikein voi edes puhua ilman että hän raivostuu. Hän on onneksi nyt hoidossa, saa lääkkeitä ja vauvaakin hoidetaan talon sairaanhoitajien toimesta parhaan mukaam

 Avasin vauvan vilttejä, koska halusimme nähdä missä kunnossa hän on. Hyvin ohuet jalat ja hilseilevä iho paljastui peittojen alta. Vauvalla ei ollut vaippoja, vaan rievut ja viltti olivat ihan ripulissa. Ehditin että pesen hänet, mutta hoitaja sanoi ettei hanasta tule lämmintä vettä. Hoitaja pyyhki kakat pois huivilla, kietoi puhtaat rievut vauvalle ja puhtaan viltin. Vauva alkoi itkeä, yritin tarjota hänelle pulloa jossa oli lämmintä maitoa. Hän ei ymmärtänyt imeä, itki vain. Sain puristettua pullosta vähän maitoa vauvan suuhun, ja itku loppui. Pian vauva sai otteen pullosta ja alkoi imeä. Hyvin vähän mutta parempi kuin ei mitään. Tytön silmät olivat hyvin kirkkaat ja katse terävä. Puhelin hänelle suomeksi kaikkea mitä nyt vauvoille puhutaan ja hän rauhoittui, joskin valpas katse seurasi koko ajan ihmisiä ympärillä. Kerroimme hoitajille, että vauvan ruokailua pitää vahtia, katsoa paljonko juo ja ettei vauvaa saa jättää kehtoon yksin syömään, sillä ei osaa kunnolla imeä. Meille kerrottiin, että huomenna hänet viedään lääkärintarkastukseen. 

Meidän piti jatkaa matkaa. Tuntui ihan kauhealle jättää vauva kehtoonsa yksin katselemaan ympärilleen..

Matkasimme ylös vuoria kohti. Tie vaan paheni kun matka eteni, onneksi meillä oli jeeppi käytössä. Saavuimme lopulta talolle, jossa on yhdistettynä kehitysvammaisten asuntola ja majoituspalvelu. Paikka on nimeltään New life handicap. Majoituspalvelulla mahdollistetaan asuntolan toiminta. Samantyyppisessä paikassa me majoitumme Patanissa; alakerrassa on orpokoti ja hylättyjen vanhusten asunto, yläkerran huoneita vuokrataan matkailijoille. New life for handicap- taloon kuuluu pieni navetta jossa on lehmiä ja kanoja. Heillä on myös puutarha josta talon ruoka saadaan pitkälti. Kehitysvammaisia oli alun toistakymmentä, tapasimme heistä osan. Hyvin sydämellisiä ihmisiä ja olo täälläkin todella tervetullut. 

Talon keittiö oli ulkorakennuksessa, jossa avotulella kypsyi herkullisen näköisiä ruokia. Meidät kutsuttiin syömään ja ruoka oli yhtä hyvää kuin miltä näytti. 

Naiset esittelivät meille käsitöitään. He tekevät muovikäärepapereista pannunalusia, kippoja ja purkkeja, ja myyvät niitä. Ihan tajuttoman siistiä jälkeä ja napakoita tuotteita! Ja muovia täällä maassa riittää.

Muovikääreiden sisään laitetaan pitkiä kuivia heiniä, jolloin kupeista tulee napakoita. Pari kuppia ostin minäkin tuliaisiksi. 

Kello läheni kolmea, ja meidän piti palata kaupunkiin. Hyvästelimme nämä ystävälliset ihmiset ja huristelimme mutateita takaisin Pataniin. Olo oli hyvin uupunut kun ennen neljää palasimme majapaikkaan. Pari tuntia piti pelkästään levätä ja antaa mielen tasoittua. Nyt kun olen kirjoittanut nämä asiat ulos, on möykky rinnassani lientynyt. Jännittää silti saanko ensi yönä unta..