keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Vielä viimeisen kerran

Aamulla taas paistoin munakkaan kujan koiralle, se katsoi minua silmät sikkurassa yöunien jäljiltä kun vein lämpimän aterian eteen, ja alkoi syödä hyvällä ruokahalulla. Tiedostan hyvin tämän olevan viimeinen työaamuni täällä. Katselen ja kuuntelen kaikkea ympärilläni haikeana. Painan mieleeni, kuinka tien varressa naiset asettelevat limejä viiden rykelmiin liinan päälle; kuinka herkkukojun myyjä nostaa upporasvasta munkin näköisiä rinkuloita myyntiin; kuinka vihanneskojujen myyjät pöyhivät salaattinippujaan ja kengäntekijät odottavat asiakkaita bussiaukion laidalla. 

Bussissa kaksi opiskelijatyttöä flirttailee rahastajapojalle. Ja miksipä ei, söpö poika onkin ja siististi pukeutunut. Bussi odottaa lisää asiakkaita ja ikkunasta näen kuinka pieni, arviolta 3-4 v poika on pukeutunut koulupukuun. Hän kävelee moottoripyörien välissä isosiskonsa kanssa ja katoaa kojujen sekaan kujalle. Mietin millainen on tuon pojan tulevaisuus. Nuorella ohikulkevalla tytöllä on vaaleita raitoja tummassa tukassaan. Täällä ihaillaan vaaleaa ihoa ja sinisiä silmiä. Mies kulkee bambukorin kanssa, myy pähkinöitä ja vettä bussien luona kulkien. Naiset ovat pukeutuneet värikkäisiin kurtiin, miehillä on tummemmat vaatteet. 

Bussi nytkähtää liikkelle, pienet hedelmäkojut ja kammanmyyjät vilahtavat sivusta. Ihmisillä ei näytä olevan kiire mihinkään, kaikki kävelevät verkkaisesti, katse avoimena.

Yksi päivä kadulla tuli vastaan lähikiinalaisen tarjoilijapoika ja tervehti iloisesti. Tuntui kivalle nähdä tuttuja kadulla, ihan kuin olisi vähän jo kotiutunut tänne. Nyt tuttuja ei näy, muuta kuin tutut koirat omilla paikoillaan bussireitin varrella.

Normaalisti käyn joka aamu ostamassa vesipullon tietystä kioskista matkalla bussiasemalle. Tänään minulla oli eilinen täysi pullo valmiina joten poikkesin rutiineista. Täällä olen oppinut myös olemaan tiukka ja tinkimään. Vesipullon hinta tuossa kojussa on paikallisille 20 rupiaa, olen seurannut. Tilaisuden tullen myyjät, etenkin nuoret pojat, yrittäjät huijata turistilta 10 rupiaa. Nolona katsovat pois ja antavat vaihtorahat kun asiasta huomautta tiukkaan sävyyn. 

Bussi matelee ennen Ring Roadia, tietä joka kiertää koko Kathmandun. Ennen sen ylitystä liikenne takkuaa, on aikaa seurata ihmisiä ja eläimiä. Koira nukkuu lautapinon päälle laitetulla viltillä puusepän vajassa. Vieressä kolme miestä lappaa rikkinäisiä tiiliä sortuneen talon ikkunasta. Tai ei näistä taloista tiedä, ovat hajonneet maanjäristyksessä vai ovatko vain under construction.

Lihakaupan edessä samat kaksi koiraa nukkuvat, niin kuin joka aamu. Kaksi miestä korjaa kuppilan ovenkarmia. Täällä jopa pienet työt tehdään yhdessä, ja se on yksi hieno asia mitä ihailen tässä kulttuurissa. Yhdessä tekemistä ja töiden, ilojen ja surujen jakamista. Minun silmään Nepali on hyvin avoin kulttuuri ja sekös minulle sopii! Jospa olenkin entisessä elämässäni ollut nepalilainen koira?

Erään puutarhan kaalit ovat kasvaneet kuukaudessa paljon. Puutarhassa koirat loikoilevat tuttuun tapaansa. Mies jää bussista pois, rahastajapoika auttaa miestä painavien banaanilaatikoiden kanssa.

Bussi kiipeää jyrkkää mäkeä ylös, kuski vaihtaa pienemmälle vaihdetta. Tie on kapea ja päällystetty asfaltilla vain keskeltä. Kun vastaan tulee kuorma-auto, bussi kellahtaa jyrkästi vasemmalle kyljelleen pientateelle.

Nainen siivilöi hiekkaa erään talon pihassa, äiti saattelee koulupukuisia tyttöjään koulubussiin.  Kokonaiset raa'at kanat lojuvat lihakauppiaan pöydällä, ei ole kylmäketjua nämä otukset nähneetkään. Kärpäsiäkin erotan kanojen vaaleassa nahkassa. Eräässä kojussa ompelijanainen tutkii kukallisen kankaan laatua, vieressä kenkäkauppias asettelee Adidaksen lenkkareita ikkunaan. Viereisen kahvilan pöydissä istuu miehiä teellä, osa juttelee, osa lukee lehtiä.

Tien kapeuden vuoksi liikenne jumittelee. Rahastajapoika käy saattamassa koulutytöt pitkän matkaa koululle päin ja juoksee bussin kiinni lennosta. Paperikaupalla koululaiset valitsevat vihkoja.

Hyppään työpaikkani kohdalla pois, kiitän kyydistä ja maksan 15 rupiaa. Työpaikan ovet avataan kun huikkaan huomenet portin raosta. Osa miehistä on pyykillä etupihalla, yksi soittaa kitaraa, loput ovat ties missä. Ohjaajani on vasta herännyt, annan hänen rauhassa hoitaa aamutoimensa. Toimistolla annan hänelle kaikki ylimääräiset tavarat mitä en tarvitse enää: laastareita, sidetarpeita, kortisonirasvaa, käsidesiä, saippuaa, rasvaa..eniten Nabin ilahtuu antamastani monitoimityökalusta joka on vähän niin kuin MacGyver-veitsi. Voitin sen joskus pilkkikisoista, mutta käyttöä ei ole ollut. Annan myös vähän rahaa kaikesta vaivannäöstä ja ruuasta, joka päivä olen saanut lämpimän aterian ja teetä yllinkyllin. Nabin antaa vastalahjaksi huiveja kaikille perheeni naisille.
Lounaalla on puhvelin lihaa, sitkeää ja läskistä. Nabinille kehtaan sanoa että en kauheasti tämmöisestä lihasta välitä, hän syö loput kupistani nauraen. Lounaan jälkeen hyvästelemme. Nabinilla on hoidettavia asioita talon ulkopuolella ja minä menen pitämään miehille tuntia tunteista. Nabin sanoo lähiessään, että olen aina tervetullut hänen luoksee. Uskon, että hän todella tarkoittaa sitä. Liikutun.

Kokoan itseni ja pidän tunnin tunteista. Taas syntyy vilkasta ja avointa keskustelua. Lopuksi pyydän miehiä piirtämään ihmisen kuvan ja luettelen tunteita. Heidän tehtävänä on merkata tunteet siihen osaan ihmistä, jossa ne heillä tuntuvat. Moni haluaa esitellä minulle piirroksensa, vaikka kerron tämän olevan henkilökohtainen harjoitus jonka tuloksia ei ole pakko jakaa. Hirmu hyviä huomioita heiltä taas tuli! 
Tunnin jälkeen miehet haluavat jäädä juttelemaan kanssani. He kyselevät miten olen viihtynyt ja olenko oppinut heiltä mitään. Yksi mies pitää puheen jossa hän sydämestään kiittää minua antamastani ajasta ja toivoo minun tulevan joskus takaisin. Lopuksi hän toivottaa turvallista kotimatkaa, sister. Liikutun, puren huulta etten ala itkeä. Toinen mies sanoo, että ainakin yhden asian hän on oppinut minulta: pitää uskaltaa olla rohkea! ❤

Pari miehistä kyselee ihmissuhdeneuvoja, mitä tehdä kun kommunikointi läheisen kanssa ei toimi. Uhhuh..minä paraskin vastaamaan. Lennosta vastaan jotain ja saamme oikeastaan hyvän keskustelun aikaiseksi. Keittiön porukka menee lämmittämään vettä, olen luvannut tarjota läksiäiskahvit. Kun miehet istuvat pöydän ääressä höyryävät kahvikupit kädessään ja suklaata hyppysissään, laskevat he kolmeen ja yhdestä suusta kiittävät minua. Taas liikutun. Tajuan entistä vahvemmin kiintyväni ihmisiin helposti ja inhoavani jäähyväisiä. 

Samalla kun kahvittelemme, yltyy tuuli ja pian ukkosmyrsky on yllämme. Tavaroita lentelee pihalla, minut ohjataan sisälle suojaan. Aikani äimistelen keliä, kunnes tajuan ettei se ihan kohta laannu ja kello käy jo neljää. Varustaudun kertakäyttösadetakkiini ja suojaan reppuni sadesuojalla. Hyvästelen miehet, muutama uskaltaa halata. Juoksen sateeseen ja olen iloinen etteivät kyyneleeni erotu pisaroista. 

Kävelen kotia kohti bussia odottaessa. Ukkonen jyrisee ja salamoi. Rankka vesisade muuttaa tiet mutaliejuksi. Olen iloinen että laitoin aamulla goretex-kengät jalkaan. Erään talon pihassa mies yritää avata tukkeutunutta ojarumpua ensin pitkällä bambukepillä, sitten metallisella tikulla. Kaikki roskat huuhtoutuivat veden mukana ja tukkii ojat. Välillä mies sörkkii roskia paljain käsin, mietin onkohan siellä jotain terävää kuten lasinsiruja seassa.

Bussi tulee, ei ota minua kyytiin vaikka heilautan kättä. Tämä on outoa, sillä yleensä bussit suorastaan tyrkyttävät kyytiä, samoin taksit. Kaksi taksia ajaa ohi, eivät hiljennä, asiakkaita kyydissä. Kaikki haluavat sateelta suojaan. Pysähdyn pikkutemppelin luo sateensuojaan. Mies tulee kadun yli ja alkaa jututtamaan. Kyselee mistä olen ja mihin mene. Hänen untuvakevyttakki kastuu, bussi tulee ja mues sanoo hyvästit. Hyppään bussin kyytiin. Yksi penkki on kastunut avoimesta ikkunasta, vaihdan tulia. Pian viereeni istuu rehevä nainen, tervehtii. Bussi keikkuaa huonolla tiellä sinne tänne, nauramme naisen kanssa rytkyttävälle kyydille.

Vanha mies seisoo tien varressa, myy vöitä ja kampoja , joita pitelee käsissään ja olallaan. Sateenvarjo suojaa pahimmalta vesipiiskalta. Mies näyttää väsyneelle. Bussissa yksi mies nukkuu suu auki. 

Päässäni alkaa soida Mikko Kuustosen kappale "Taivas varjele":
"Jos olet painomusteena paperilla,  tai sähköä kuvaruudun pinnalla. Jos olet ääniaaltoja jollain kanavalla, ehkä kuuntelen tai sua saatan katsella.  Jos olet seitsemän sivua mapissa, tai joku luku yhteiskuntaopinkirjassa. Jos olet uutisaihe kolmannessa maailmassa, ehkä pysyn kanssasi tasapainossa. Mutta kun sinusta tulee totta, minun veljeni verta ja lihaa.  Lyö katseesi katuun armotta vaikket syytä etkä vihaa. Taivas varjele, taivas varjele.."
Bussiasemalle saavuttuamme sade heltiää. Kävelen kämpille ja pyydän Pihlaa kanssani kaupungille, en halua vielä jäädä huoneeseeni haikailemaan. Kierrämme vaatekauppoja, mitään sopivaa ei tartu enää matkaan. Ruokakaupasta ostan pari pakettia kahvia. Meksikolaisen ravintolan kohdalla alkaa tehdä mieli nachoja. Poikkeamme sisään, olemme ainoat asiakkaat. Kananacholautanen on erilainen kuin mielikuvissani, mutta syötävä. Toivon ettei vatsatauti tartu päälle ripotellusta salaatista tai tomaatista. Huuhtelen annoksen alas kokiksella. 

      Kävellessä takaisin kämpille, fiilistelen ääniä ja näkemääni. Ilta-aurinko pilkottaa pilvien raosta. Skootterit ja moottoripyörät viuhtovat ohi, ihmisiä kävelee vastaan nauraen. Kotikujalla laiha koira nukkuu tutulla paikallaan. Se kuulee kun juttelen Pihlan kanssa, tormistuu, heiluttaa häntäänsä ja juoksee luo. Kerron sille että nyt ei ole mitään annettavaa. Koira seuraa meitä iloissaan kotipihallemme asti. Lupaan tuoda sille kohta munakkaan ja lupaukseni pidän. Koira nauttii silminnähden lämpimästä iltapalasta. Talomme vanhat naiset tervehtivät ystävällisesti kun tulen takaisin,"Jemasi” (jay-mah-see). Se on kristittyjen tervehdys ja tarkoittaa "voitto Kristuksessa". 

Havahdun ajatukseen, että kello on jo paljon ja tavarat ovat pakkaamatta. Ahdistun ajatuksesta. Mätän hujan hajan pitkin huonetta olevat tavarat kasseihin. Kuin ihmeen kaupalla ne menevät kiinni (tosin Pihlan avustuksella). Pelottaa että ovat ylipainoisia. 

Ilta alkaa hämärtyä, kiipeän talomme katolle auringonlaskua katsomaan. Hirveä haikeus valtaa mielen. Tämä on viimeinen ilta täällä! Mielessä alkaa soida Mikael Gabrielin kappale "Viimeisen kerran": ...pysädy hetkeksi, pysähdy nyt. Maailma on kääntynyt. Vielä viimeisen kerran mä sua vilkaisen, voisin sanoakkin jotain mutta vaikenen. Vielä viimeisen kerran sä mua vilkaisten jäät odottamaan näenkö mä sua enää koskaan.."

Mietin, näenkö näitö vuoria ja tätä kujaa enää koskaan? Kuinka käy tuolle laihalle koiralle kun lähden? Tapaanko näitä ihania ihmisiä enää ikinä? 

Tämä blogi, kuten reissunikin täällä, alkaa olla lähtöitkuja vaille valmis. Ehkä huomenna Qatarin kentällä raapustelen jonkinlaista yhteenvetoa matkastani, aikaa ainakin on sillä koneenvaihtoon on varattu 11 tuntia. Kiitos kun olet ollut mukanani tällä ihmeellisellä ja unohtumattomalla retkellä ❤

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Momoja, mölkkyä ja hyvää itsetuntoa


Aamulla paistoin ensi töikseni kujan koiralle neljän munan munakkaan. Tajusin onneksi tarjota myös Pihlalle paistetun munan enkä kaikkea vaan koiralle tuputa😊 Joku oli tuonut aamulla läjän riisiä koiralle, mutta ei ollut maistunut. Kananmunat tekivät heti kauppansa.

Viime yö oli taas levoton. Joku ötökkä puri minua kainalosta, yöllä piti laittaa kortisonia ja silti kutittaa ja kirvelee. Kuumakin oli, heti aamusta mittari kipusi likelle +30astetta. Kävin aamulla apteekista kysymässä jotain voidetta puremiin, jotain suositeltiin ja sen ostin. Kysyin kortisonia mutta siitä ei oltu kuullutkaan täällä.

Pihla oli tänään tutustumassa minun työharjoittelupaikkaani. Olin viimeksi viime torstaina ollut siellä, sittemmin on ollut sairaalakeikkaa, kehitysvammaisten naisten päivätoimintaa ja poliisien huumevieroitusklinikkaa. Miehet olivat kovasti kyselleet perääni ja harmittaakin kun en ole nyt ehtinyt heidän kanssaan olemaan. Pari miestä oli kotilomalla ja pari uutta oli tullut talolle viime päivien aikana. 

Osallistuimme aamun yhteisöpalaveriin, kiitollisuus-osiossa moni mies oli kiitollinen siitä kun annoin aikaani heille. Minulle esitettiin jälleen kysymyksiä mm siitä, kuinka olen kokenut täällä olo ajan ja mitä meinaan tulevaisuudessa tehdä. 
Ennen lounasta minä ja Pihla sekä pari asukasta valmistimme tyhjistä litran vesipulloista mölkyn. Olimme Pihlan kanssa säästäneet tyhjiä pulloja 13 kpl ja niihin laitettiin hiekkaa sisälle. Paperista teimme numerokyltit jotka teipattiin pullon kylkiin. Ja sitten vaan pelaamaan! Olin jo aiemmin kirjoittanut erilliseen mölkky-vihkoon säännöt ja piirtänyt kuviot kuinkat mölkyt asetellaan. Selitin säännöt ja pelasimme kokeiluerän ohjaajani Nabinin ja yhden asukkaan kanssa. Hyvin toimi kyllä tällainen köyhän miehen versiokin. Ainoa huono puoli oli, että numeropaperlaput eivät tahtoneet hirmu hyvin kestää kovaa mölkytystä. Piirsin korkkeihin numerot vielä mutta pitää miettiä keksisikö jonkin hyvän merkintätavan, tussi ei noissa pulloissa kestä. 

 Nabin ja asukas nimeltä Ragj olivat kuin luotuja mölkyn pelaamiseen. Heti oppivat jutun juonen heti ja olivat käsittämättömän tarkkoja heitoissaan. Kysyin syytä, ja Nabin kertoi että hän on pikkupoikana heittänyt paljon kolikkoa sekä marmorikuulia. Nabin oli ylivoimainen ja Ragj tuli toiseksi. Me oltiin Pihlan kanssa ihan perässätulijoita.
                 

Lounaan jälkeen pidin asukkaille tunnin itsetunnosta ja sen kehittämisestä. Mies, joka yleensä toimii tulkkina, oli kotilomalla, mutta onneksi joukossa on miehiä jotka pystyy tulkkaamaan. Teetätin muutaman miettimistehtävän ja lopuksi jaoin porukan ryhmiin ja pyysin heitä miettimään listan asioista, jotka kohottavat ja laskevat itsetuntoa.

 Joka kerta yllätyn positiivisesti siitä, kuinka innolla ja keskittyen miehet tekevät tehtäviä ja osallistuvat keskusteluun. Ja miten hyviä pohdintoja heillä oli itsetunnosta! Tuli hyvä mieli taas ja tunnin lopuksi miehet kiittelivät hyvästä sessiosta.
 Joimme vielä kupilliset teetä Nabinin kanssa, ennen kuin lähdimme iltapäivän paahteessa kotikulmille. Minä menen vielä huomenna pitämään tunnin tunteista ja tarjoamaan jäähyväiskahvit.

Bussiaseman läheltä torilta ostin tuliaismausteita, osa semmoisiakin ettei ole varmuutta mitä ovat mutta näyttivät herkullisilta. Kotona "suihku" ja tirsat, ihan oli veto pois helteen ja huonosti nukuttujen öiden jäljiltä.

Olimme päättäneet käydä illalla kokoilemassa paikallista herkkua, momoa, josta kaikki ovat höpöttäneet. Meille oli suositeltu erästä kuppilaa ja sinne suuntasimme. Kahvila on siitä erikoinen Nepalin mittapuulla, että heidän tarjoilijansa käyttävät viittomakieltä, eli ovat joko kuuroja ja mykkiä. Hyvin palvelu pelasi ja söin elämäni ensimmäiset kanamomot. Täytyy sanoa etteivät paikalliset turhaa niitä kehu! Muistuttivat vähän pelmenejä, joskin sisällä tulista kanaa.

Nyt pitäisi jo vähän mallailla pakkaamista, jännittää onko ylipainoa laukuissa miten hirveästi 😅

Mietin pyykatessani talon katolla ja auringonlaskua katsoessani, että olipa hyvä kun tuli lähdetyksi tälle matkalle. Vaikka tämä ei mikään huvimatka ole ollut, on tämä semmoinen reissu joka ei varmasti unohdu. Eikä tällaista pakettimatkaa saa mistään matkatoimistosta ostettua. Nyt käyn matkalaukkujen kimppuun, namaste! 


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Garden of dreams


On tämä hauska maa! Aamulla hyppäsimme klo 7 bussiin, ketään ei melkein ollut liikkeellä ja matka hujahti Kathmandun puolelle nopsaa. Ohjaajani Rajendra ja joku poliisipäällikkö olivat meitä vastassa hotelli Shangrilan kohdalla. Ihmettelin miksi niin vähän liikennettä, ja selvisi, että tänään onkin yllättäin kansallinen vapaapäivä. Presidentti oli lähtenyt valtiovierailulle Intiaan ja sehän on hyvä syy kaikille pitää vapaata. Samoin tuleva perjantai on vapaapäivä kun presidentti palaa Intiasta 😁 pitäisiköhän Suomessa ottaa samanlainen käytäntö, että aina kun presidentti poistuu tai tulee maahan, olisi kaikilla palkallinen vapaapäivä..

No mutta, koska oli äkillinen vapaapäivä, ei huumevieroituskeskuksessa ollut tänään terapioita eikä muutakaan ohjattua aktiviteettia. Meidät kuitenkin päästettiin tarkoin vartoitujen porttien sisäpuolelle, kunhan lupasimme olla ottamatta kuvia. Tuo yllä oleva bokseri, 7kk vanha Jacqueline, oli ainoa josta saimme kuvan. Mutta se olikin ihana ja eloisa koira jota kannatti kuvata. Tötterö on päässä koska korva on ollut kipeä. Oli ihana huomata miten hyvin koiraa pidettiin tuolla! Se sai juosta irti ja koko ajan joku jaksoi vehdata sen kanssa. 

Aasara oli laitos nimeltään, on poliisien ylläpitämä iso, 92 paikkainen suljettu vieroituspaikka miehille. Ikähaarukka oli tällä hetkellä 18-58 vuotta ja melkein koko laitos oli täynnä. Hyvin paljon saman tyyppinen laitos kuin Samarthankin, missä siis olen enimmäkseen ollut, mutta 3 kertaa isompi. Ja koska taustalla on poliisiorganisaatio sekä valtio, oli tilat aika hulppeat. Miehillä oli oma katettu koripallokenttä sekä täysimittainen jalkapallokenttä käytössään. Pingistä pelaili osa, osa krikettiä ja osa soitti kitaraa kun menimme. Meitä opasti entinen paikan asukas, nyt 3,5v kuivilla ollut mies, joka oli ohjaajana Aasarassa. Hän kertoi toimintaperiaatteista ja näytti tiloja. Anonyymien narkomaanien ohjeilla toimii  tämäkin paikka, kuten Samarthankin. Tosin hieman erilaisia terapioita ja hoitoja käyttävät etenkin vieroituksen alkuvaiheessa. Kun Samarthanissa uudet asukkaat saavat korva-akuounktiota, Aasarassa he saavat "hoitoa" nimeltä "cold turkey" eli kylmä kalkkuna. Siinä asukasta suihkutetaan kylmällä vedellä ja hänelle juotetaan limevettä ja glukoosia, jotta vieroitusoireet lievittyisivät. Juttelin muutamien asukkaiden sekä ohjaajien kanssa. Kauhean kiinnostuneita olivat meistä Pihlan kanssa. Monella huumeiden käyttö oli alkanut jo nuorena, 13-15 vuotiaana ihan uteliaisuudesta ja koska kaveritkin käyttivät. Osa oli ollut vieroituksessa jo aiemmin monta kertaa, mutta retkahtanut taas. Ohjaajani Rajendra on ammatiltaan psykoterapeutti ja käy Aasarassa 3 kertaa viikossa pitämässä terapiaa. Hänen ja toisen ohjaajan kanssa puhuimme siitä, kuinka vaikeaa on motivoida ihmistä, joka on tuotu vastentahtoisesti vieroitukseen, kuten suurin osa näistäkin miehistä. Ihmelääkettä tähän emme tänään keksineet.

Meiltä udeltiin olemmeko koskaan syöneet vuohenlihaa. Emme kumpikaan olleet ja niinpä jäimme jännityksellä odottamaan lounasta. Siinä odotellessa kuuntelimme upeaa kitarointia, nuori mies oli kuulemma opetellut youtuben avulla soittamaan! Upeaa musisointia! Lauloin Neil Youngin biisin like a hurricane (kerrankin muuta kuin joulu-tai lastenlaulu, wuhuu) ja poika säesti. Nämä on niitä hetkiä jotka toivottavasti muistan vielä isonakin. 

Lounaalla rupattelimme ohjaajien kanssa. Selvisi, että talolla kuluu 28kg riisiä päivässä! Tänään oli toinen viikon kahdesta lihapäivästä. Lisukkeena oli riisiä ja linssikeittoa. Paljon vähemmän mausteita kuin yleensä nepalilaisessa ruuassa. Vuohenliha oli aika sitkeää ja läskistä, mutta pakkohan sitä oli syödä kun toiset suurena herkkunaan tarjoilivat 😂

Lounaan jälkeen miehillä oli kahden tunnin lepoaika, ja koska terapiaa tai tunteja ei ollut, oli iltapäivä miehillä vapaata oleskelua. Me läksimme tallustelemaan iltapäivän helteessä kohti Thamelia, ja siellä olevaa puistoaluetta, Garden of dreamsiä. Hyvästelimme ohjaajat, ja huomasin yhden ohjaajan erikoiset silmät! Ensimmäinen näkemäni nepalilainen jolla oli siniset silmät! Harmi kun kuvia ei saanut ottaa..

Iltapäivän vietimme keitaassa keskellä kaupunkia. 2 euron pääsymaksu oikeutti meidät nauttimaan puiston vehreydestä, kukista, perhosista ja oravista (löydätkö muuten oravan alla olevista kuvista?) Tapasimme mukavia patikoijia Alaskasta ja Islannista ja latasimme henkisiä akkuja puhtaampa ilmaa hengitttäen. 



 Illaksi olimme saaneet kutsun suomalaisen pariskunnan, Elinan ja Juhan kotiin iltapalalle. Siellä odottikin suomalaisia herkkuja, mämmiä, ruisleipää ja korvapuusteja! Ilta hujahti kuin siivillä ja oli jopa haikea hyvästellä uudet ystävämme. Tästä viikosta ei kyllä tule helppo, inhoan jäähyväisiä ja niiden nostattamia tunyeita...

Kotiin hipsimme kaupan kautta kellon ollessa puoli kymmenen. Katu oli ihan hiljainen, eikä katulamppuja missään. Onneksi kännykässä on valo. Ostin kujan koiralle tonnikalaa yöpalaksi, aamuksi ostin sille munakasta varten ison kennon munia 😊 saa viimeiset täällä olo päiväni reppana vähän ekstraherkkuja. Se on alkanut jo tunnistaa ääneni ja lähtee perään jos satun puhumaan ohi kulkiessani, enkä pysähdy antamaan keksejä.

Huomenna menen omaan työpaikkaani, olen suunnitellut tunnin miehiä varten. Mölkkykin pitäisi valmistaa ja monta muuta juttua tehdä..aika loppuu kesken kyllä nyt.

Mutta nyt nukkumaan että jaksaa taas! Hyvää yötä ja kauniita unia puutarhakuvien myötä! " You have to dream before your dreams can true".












sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Hyvän mielen vierailu



Nyt ei tule pitkä tarina 
vaikka tänään kohtaamani naiset ansaitsivat tulla esille jokainen omine tarinoineen. Mutta oli rankka ja pitkä päivä ja aamulla kello soi kuudelta, eikä viime yön unet olleet kovin rentouttavat koska taas oli itikka livahtanut huoneeseeni..kuppasi parista kohtaa ja ovelasti harhautteli minua, täällä ihan kuin itikat olisivat jotenkin ovelampia. 
Meillä oli meininki mennä Pihlan tämän viikkoiseen työpaikkaan EPSAan tänään ja kyllähän me sinne lopulta yli parin tunnin harhailun jälkeen löydettiinkin. Paikka näytti päälle, ja sisältäkin niin vaatimattomalle, etten olisi sitä kuntoutuskeskukseksi tunnistanut. Paikan johtaja, Sangita, otti meidät sydämellisesti vastaan ja esitteli tilat. EPSAssa käy päivittäin noin 35 erilailla kehitysvammaista naista töissä.
Naiset tekevät mm huopapalloista upeita käsitöitä!
                     
Kymmenkunta naisista asuu keskuksella, sillä heillä ei ole muuta paikkaa minne mennä. Naisilla on rajuja taustoja takanaan, mutta niitä ei kyllä päälle päin huomaa, niin välitön ja rento ilmapiiri keskuksella vallitsee. Naiset tekevät lähinnä huovuttamalla erilaisia käsitöitä myyntiin. Osa töistä on tilaustöitä ulkomaille, kuten tänään valmistetut huopapalloista tehdyt joulukuuset; ne ilahduttavat sveitsiläisten joulupöytiä tulevana jouluna.


Paikan johtaja, Sangita, oli vammautunut ollessaan 7 vuotias. Kylässä asuvan viisilapsisen perheen ainoa tytär oli eräänä iltana kiivennyt rinnettä ylös  salamointia ja ukkosta katsomaan. Sangita oli kuitenkin pudonnut pengerretyltä rinteeltä ja särkenyt vasemman olkapäänsä. Kyläläiset uskoivat, että noita ratsastaa salaman selässä ja että nyt tyttö on kirottu. Isovanhemmat etsivät parantajan, joka poistaisi kirouksen, mutta kolme päivää myöhemmin tytön kyynärpää oli edelleen turvonnut ja kipeä. Lopulta naapuri kuljetti tytön sairaalaan, matka kesti päivän ja tyttö matkusti selässä bambukorissa. Lääkäri totesi, että käsi on aijoiltaan, kipsasi sen ja sanoi, että tulla takaisin 3kk kuluttua. Perhe teki kuten käskettyä, ja 3kk kuluttua sairaalassa todettiin että hoito oli ollut väärää ja Sangitan sormet eivät enää toimineet. Hänellä oli myös paljon kipuja. Monessa sairaalassa kättä yritettiin kuntouttaa, mutta turhaa. Lopputulos oli se, että käsi jäi veltoksi. Sangitan perhe kuitenkin halusi kouluttaa tytärtään ja lopulta, vastoinkäymisistä huolimatta, nainen suoritti yliopistotutkinnon sosiologia pääaineenaan. Helppoa ei elämä ole ollut käsivamman kanssa, mutta Sangita on edennyt elämässä eteenpäin ja on ollut EPSAn johtajana vuodesta 2009. Hänen ja keskuksen kautta on yli 300 kehitysvammaista naista saanut apua elämäänsä. 

Yksi heistä on alla olevassa kuvassa oleva  Janaki. Nainen vammautui vuoden 2015 maanjäristyksessä lonkastaan ja jalastaan, niin että kävely muuttui vaikeaksi. Janakin mies jätti tämän vuoksi vaimonsa ja poikansa, nyt 13-vuotiaan Sunilin, jolla myös vammoja jalassa ja kädessä. Miehen perhe myös hylkäsi äidin ja pojan ja he jäivät täysin omilleen. Nyt Janaki käy keskuksella ja opettelee käsitöiden tekoa. Sunil on haluaisi käydä koulua, mutta lukukausimaksut ovat korkeat. Sangita etsii parhaillaan rahoittajia tämän fiksun miehenalun kouluttamiseen. Tapasin Sunilin tänään ja hän kyllä hurmasi minut kohteliaisuudellaan, innostuneisuudellaan sekä erinomaisella englanninkielen taidollaan. 


Keskuksella tapasin myös downtytön (alla kuvassa), joka oli tullut keskukselle vuosi sitten. Tytön vanhemmat olivat pitäneet tyttöä lukittuna talossa häpeän vuoksi, eikä hän puhunut kun tuli EPSAan. Hän oli myös ollut hyvin aggressiivinen muita talon naisia kohtaan. Mutta pikkuhiljaa tyttö alkoi puhua ja rauhoittua, ja on nyt sopeutunut hyvin keskukselle. Kuulin että tyttö on kovasti karkin perään, ja annoin hänelle pienen rasian suklaakarkkeja sekä purukumia. Kovasti hän ilahtui ja tuntui päivä parantuvan kerrasta (oli vähän möksöllään kun tulimme, sillä hänen paras ystävänsä oli kipeänä eikä pääasyt EPSAan tänään). 
Aika hujahti nopeasti naisten kanssa jutellessa. Osa puhui hyvin englantia ja käänsivät toisille puheita. Naisten kädet kävivät koko ajan samalla kuin he kuuntelivat tarinoita elämästäni Suomessa. Näytin valokuvia kännykästäni ja he olivat kiinnostuneita ylipäätään kuulemaan millaista arkeni on. Erityisesti naiset ilahtuivat tiedosta, että asun yksin koirani kanssa. Perustimme siinä paikassa käsitöitä tekevien sinkkunaisten kerhon 😊 Näiden naisten on erityisen vaikea löytää miestä, sillä kehitysvammaisuus, niin kuin mielenterveysongelmatkin, ovat hävettyjä asioita Nepalissa; maassa, jossa avioliitot ovat edelleen pitkälti järjestettyjä perheiden kesken. Näytin heille kuvia kun itse teen huovutustöitä Suomessa, ja sekin loi yhtenäisyyden tunnetta. 


Harmitti kovasti, ettei minulla ollut mahdollisuutta olla tuolla paikassa useampaa päivää. Olisi ollut kiva tutustua naisiin paremmin ja oppia heiltä käsityötaitoja. Minut toivotettiin kyllä uudestaan tervetulleeksi ja pidemmäksi aikaa, niin että voisin vaikka asua naisten kanssa. Tuliaisia ostin mukaan repullisen, näitä käsitöitä jakaa ystäville erityisellä lämmöllä. 

Lisää naisten tarinoita voit lukea täältä: http://epsanepal.org/success-stories.html

Mutta nyt nukkumaan, sillä aamulla on aikainen lähtö uuteen paikkaan. Pääsemme tutustumaan poliisien ylläpitämään huumevieroituskeskukseen. Ei täällä ainakaam aika käy pitkäksi! Hyvää pääsiäistä sinne Suomeen  tai missä nyt kukakin tätä blogia lukee 😊

Ps. Osa blogin kuvista otettu EPSAn facebook-sivuilta (olin tänään innoissani taas, etten muistanut kuvia juuri ottaa)

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Mä kaiken nään



Koko viime yön ukkosmyrsky riehui talomme yllä. Tuntui että katto irtoaa, rakeita kopsahteli peltiin kovalla ryminällä ja salamat valaisivat huoneen vaikka verhot olivat kiinni. Korvatulpista ei ollut juuri apua ja aamulla näytin pandalta. Ilma oli viileä mutta raikas myrskyn jälkeen. Pitkästä aikaa kaivoin takin ja sukat ylle. Meidät oli pyydetty ohjaajani Rajendran kotiin lounaalle ja mukaan lähti työpaikkaohjaani Nabin. Taksissa tajusin, että jotain on muuttunut. Oli aivan hiljaista liikenteessä. Nabin kertoi, että eilen oli tullut voimaan laki, jonka mukaan tööttiä ei saa enää käyttää sakon uhalla. Myöskin ohittelu ja muu holtiton ajaminen, mitä täällä on harrastettu, on nyt sakkorangaistuksen uhalla kielletty. Ja ihme kyllä kiellolla on vaikutusta! Oli jopa miellyttävä matka, kun korvat eivät soineet koko ajan. Tosin ruuhkiin näillä lakipykälillä ei näytä olevan mitään vaikutusta ja 7 km matka kesti taksillakin noin 40 minuuttia.


Meidät otettiin lämpimästi vastaan ja pääsimmekin liki suoraan ruokapöytään. Rajendra vaimoineen oli loihtinut mielettömät ruuat: valkosipuli-chili-kanaa, linssikeittoa, riisiä, maustettua pinaattia, jotain toista vihreää höystettä, curryperunaa ja tomaattikalaa. 
Jäliruuaksi oli makeaa rahkaa ja suomalaiseen tapaan kahvit (Rajendra rakastaa kahvia ja veimmekin paketin kahvia ja kukka-asetelman tuliaisiksi, niin kuin Suomessa on tapana). 
Ruokailun jälkeen katselimme valokuvia, Rajendra on kierrellyt ympäri maailmaa luennoimassa korva-akupunktion merkityksestä huumevieroituksessa. Mies on ammatiltaa psykoterapeutti ja hyvin arvostettu ja tunnettu Nepalissa työstään huumevieroituksen parissa. Pian Nabin ja Rajendran yltyivät kertomaan Intian matkoistaan. Intiaan ei kuulemma kannata mennä, ovat huijareita kaikki. Tuli mieleen Suomi-Ruotsi-vitsit ja suomalaisten ikuinen kauna ruotsalaisia kohtaan. Onkohan se joka maassa niin, että naapurimaata pitää aina vähän mollata? 

Tunnit hujahtivat ja kohtahan oli jo ilta. Taksilla kotiin ja banaaninmetsästykseen. Parhaat hedelmät halvimmalla saa iltaisin bussiaseman aukiolta. Tänään 8kpl banaaneja lähti eurolla, granaattiomenat olivatkin kalliita, 5 isoa maksoi 5 euroa. Keksipaketti murokeksejä kujan koirallle maksoi 70 senttiä, koira ilahtui kovin kun kuuli paketin ripinää 😊
Paikalliset ostavat hedelmänsä mieluiten iltaisin, jolloin ne myydään alennuksella. 
Olen täällä yrittänyt säästää tukkaani ja pestä sitä mahdolliaimman vähän. Tänään oli kuitenkin aika jo antaa kuontalolle shampoopesu (kuivashampoo auttaa aika hyvin mutta tekee tukan tahmeaksi). Ja se onkin aina oma ohjelmanumeronsa. Minun huoneen vessan hanasta ei ole päiviin tullut lämmintä vettä, hana vain pärskii ruosteista mönjää kun yrittää avata. Niinpä lämmitin kattilassa vettä ja peseydyin taas sankon avulla. Voi se tuntua oudolle seistä viikon päästä suihkussa! Ja saunaa on ikävä, täällä kun ihoa kuivaa pyyhkeellä, lähtee musta kerros ihoa irti. 

Nyt ulkoa kuuluu ihmisten juhlintaa, uudenvuodenbileet ovatkin täällä useamman päivän juttu! Meidän mummolla oli tapana laulella paljon. Hänelle tuli aina mieleen hetken laulu, jostain sanasta tai tilanteesta, ja pienenä minua lähinnä huvitti tämä piirre hänessä. Nykyään olen itse yhä enemmän hänen kaltainen. Kun näen perhosen, alkaa päässä soida kappale"oon ehkä perhonen.." tai kun näen lipun jossain liehumassa, söi päässä välittömästi J. Karjalaisen "liput liehuu ja ihmiset riehuu ja mä kaiken nään.."  Viime päivät tämä viimeksi mainuttu on soinut päässäni, ehkä siksi että tämä kappale tuo minulle aina mieleen vapun. Ja vappumainen riehakas tunnelma on Nepalissa viime päivät ollutkin. Torstaina näin lippukulkueen, joka marssi nopeasti iskulauseita huudellen. En tiedä minkä puolesta marssivat, mutta kadulla jopa pikkulapset tuntuivat osaavan heidän repliikkejään ulkoa. Hattaraa ja ilmapalloja on ollut myynnissä ja houkutus molempiin on ollut suuri 😊


Ehkä vielä joku päivä sorrun naamariin, hyrrään ja ilmapalloon. Hattaran jätän suosiolla ostamatta, sillä eilisen sairaalakeikan jälkeen ei kyllä vatsatauti houkuttele.

Huomenna lähdemmekin EPSAAn, joka on kehitysvammaisten naisten toimintakeskus. Pihlan oli määrä olla siellä tämä viikko työharjoittelussa. Maanantaina meidät on buukattu poliisien ylläpitämään suljettuun huumevieroituskeskukseen ja tiistaina menen vielä Samarthaniin pitämään miehille tunnin itsetunnosta ja tunteista. Jotenkin tänään ollut haikea olo kun on miettinyt, että kohta on kotimatka edessä. Toivottavasti yhteys näihin ihaniin ihmisiin säilyy tulevaisuudessakin. Ja toivottavasti vielä joskus pääsen tänne takaisin, ja pääsen patikoimaan vuorille. Siinäpä sitä haavetta kerrakseen.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Pirun pitkä perjantai

Aamulla matkakumppanini, lähihoitajaopiskelija Pihla kertoi, että hänellä oli taas yö mennyt vessassa. Vatsaa kouristaa ja kuume sahasi. Tätä oli nyt jatkunut jo viikon, aaltoilevaa huonoa oloa ja ripulia sekä oksentelua. Kysyin ohjaajaltani Rajendralta mihin sairaalaan voimme mennä, sillä nyt piti saada taudille stoppi. Onneksi asumme Patanin suurimman sairaalan takana, joten sinne siis. Patan Hospital on yliopistollinen sairaala, ja päälle päin näytti aluksi hyvälle. Vartijat utelivat millä asialla liikumme ja ohjasivat lopulta pihan perälle. Sieltä löytyikin vaatimattoman näköinen kyltti ja vastaanottoaula.

Pihlan piti täytellä kaavakkeeseen tiedot ja pian mitattiinkin jo verenpainetta. Hoitaja näytti huolestuneelta ja niin minäkin kun kuulin lukemat: 80/50. Oireiden perusteella hoitaja oli merkannut Pihlan keltaiseksi, eli ymmärtääkseni toiseksi kiireellisimmäksi, mutta kun verenpainelukemat olivat niin alhaiset, tuli papereihin punainen tarra. Kurkin odotusaulasta salin puolelle ja toivoin ettei meidän tarvitsisi mennä sinne. Noh, sinnehän meidät ohjattiin ja Pihla pääsi vapaalle petipaikalle. Metallisängyt muistuttivat sota-ajan sänkyjä Suomen sairaaloista. Tippatelineet olivat ruostunutta metallia, eikä niissä todellakaan ollut pyöriä alla (tämän tulimme huomaamaan pian hyvin hankalaksi). Kohta joku paikallinen nainen tuli huplattamaan nepaliksi jotain. En tajunnut tietenkään mitään. Naapurisängyn nuori nainen tulkkasi, että nainen haluaa viedä tyynyn Pihlalta. Minne lie tarvitsi mutta niin lähti viimeinenkin mukavuus.

Huone oli iso avoin halli jossa sänkyjä vierivieressä. Sänkyjen välillä ei ollut verhoja tai sermejä ja välimatkaakin niukasti. Naapurisängyn tyttö oli ystävällinen ja tarjosi petinsä laidalta istuinta minulle. Myöhemmin tarjosi vielä omenankin, mikä oli hyvä, sillä kanttiinia ei sairaalasta äkkiseltään löytynyt ja aika mateli.

Hoitajat ja lääkärit häärivät samalla tavalla kuin Suomessakin. Pihlalle määrättiin verikoe sekä virtsa-ja ulostenäytteet. Nämä piti käydä maksamassa ennen kuin tutkimuksia ryhdyttiin tekemään. Kipitin vastaanottotiskille lipareiden ja rahojen kanssa ja tulin 45e köyhempänä kuitin kanssa takaisin. Pihlalle laitettiin kanyyli käteen, josta otettiin ensi 2 pulloa verta (toimin assarina ja heiluttelin veripulloja), sitten laitettiin pahoinvointilääkettä ja lopulta tippa. Minua pyydettiin kiikuttamaan veripullot labraan, joka oli sisäpihalla oleva pieni luukku. Muita näytteitä varten piti itse käydä etsimässä hallin yhdestä kärrystä näytepurkkeja. 
Muutenkin hoitajan töitä oli ulkoistettu paljon omaisille:näin kun mies kuljetti vaimolleen happipulloa ja asetteli viiksiä nenälle (nauratti kun meillä koulussa tuotakin harjoiteltiin monet kerrat ja sitten täällä potilaat ja omaiset itse hoitavat näitä hommia), erään veli auttoi verikokeen ottamisessa ja omaisten tehtävänä oli huolehtia potilaan tippapulloista, että ne suljettiin ajoissa. Omaiset toivat ruokaa, auttoivat vessaan ja kantoivat irtosermejä potilaiden suojaksi intiimien toimenpiteiden ajaksi. Sermistä huolimatta näin mm kun yhden miehen takapuolta ronkittiin, lääkärillä oli sentään hanskat silloin; esim verikokeita ottaessa tai muissa toimenpiteissä hanskoja ei käytetty. Paitsi silloin kun suoni piti saada pullottamaan verikoetta varten, silloin hoitaja kietaisi kumihanskan potilaan ranteen ympärille tiukasti.



Pihlan sänky sijaitsi juuri pahassa kohtaa hallia, nimittäin vessan vastapäätä. Ihmiset ramppasivat tarpeillaan ja haju oli karsea. Ei ole mitään Suomen steriili sairaalanhaju verrattuna tähän. Vessan ulkopuolella oli virheä sanko, johon ihmiset toivat roskia, syljeskelivät ja yksi mummo oksensi.  Minua kuvotti ja vatsaan alkoi koskea ihan vaan kaikesta hajusta ja näkemisestä. 

Ensiavun komentokeskus. Kaikki tiedot kirjattiin papereille. Oikean nurkan ruskea pönttö oli röntgenkuvia varten oleva "valotaulu". 
Pihlalle annettiin nopealla tahdilla 2 pulloa ravintoliuosta, sillä verenpaine pysyi alhaisena.  Verikokeiden tuloksissa joku arvo oli koholla, mutta johtui kuulemma kuivumisesta. Uloste-virtsanäytettä tivasivat edelleen vaikka Pihla sanoi olonsa olevan jo parempi. Näytteitä ei yrityksistä huolimatta saatu purkkiin, ja ei kun 2 pulloa lisää nestettä. Johan alkoi näytteitä irrota! Menemättä yksityiskohtiin voin todeta, että tämä oli se kohta kun huomasimme pyörien puuttuvan tippatelineestä ja vessasta puuttuvan minkäänlaisia naulakoita tai edes naulaa johon lasisen pullon olisi voinut mäytteenoton ajaksi ripustaa (nimimerkillä elävä tippapulloteline). 

Lääkäri usutti minut myös apteekkiin hakemaan elektrolyyttijauhetta ja vettä Pihlalle. Hinnalla ei oltu tämä jauhe pilattu, 10 senttiä pussi. On kait vähän samaa kuin Osmosal Suomessa. 
 Aluksi tuntui että täälläpäs on supsikasta toimintaa verrattuna Suomessa päivystykseen, mutta kun tunnit kuluivat ja naapurisängyssä porukka vaihtui, tajusi että ei nämä sairaalakeikat taida missään olla kovin nopeita keikkoja. Patanin sairaalassa hoidetaan vuosittain yli 300 00 potilasta, joten oli vaan luotettava henkilökunnan ammattitaitoon. Odottelimme näytteiden tuloksia, kello mateli, takapuoli puutui metallisella portaalla istuessa. Lääkäri ja 3 opiskelijaa kävivät kierrolla. Mukana heillä oli jumalaton puinen, kitisevä rullakko, jossa asiakkaiden papereita kuljetettiin. Meidän kohdalla viesti oli, että tuloksia odotetaan ja onko pissinyt potilas.

Työharjoitteluni ohjaaja Rajendra ehti käydä meitä sairaalassa yhteensä 3 kertaa tapaamassa, ja viimeisellä kerralla hän laittoi jo hoitajille vipinää kinttuihin. Selvisi että ulostenäyte oli seissyt 2 tuntia labrassa koskemattomana.
Ei ole Efficaa tai DomaCarea tässä sairaalassa vaan kaikki tiedot ja lähetteet kirjataan käsin eri värisille papereille. 

Pian kuitenkin tulokset tulivat, mitään ei löytynyt mistään. Taas jouduin lipareiden kanssa menemään vastaanottoon ja maksamaan, ennen kuin ulos päästivät meidät. Kanyyli irti kädestä, 2 reseptiä kopraan ja heippa. 
Sairaalan omasta apteekista (kuva alla) Pihla sai tarvittavat vatsalääkkeet ja niin oli 7 tunnin odottelu ohi. Kello oli yli viisi iltapäivällä kun lampsimme kotiin. En ollut käynyt vesassa (oli niin karmea, reikä lattiassa vaan ja haisi) enkä ollut syönyt koko päivänä mitään. 


Ruuaksi lähikiinalaisen nuudeleita (alkaa jo tehdä mieli jotain muutakin kuin riisiä tai nuudelia) ja kaupasta vettä ja limpparia, eiköhän sitä näillä. Asunnolla oli olo, että pitää saada pestyä itsestään kaikki päivän hajut ja pöpöt. Sairaalassa miein, tarttuukohan sieltä joku tauti. Moni köhi, keuhkokuvia tutkittiin ja tuberkuloosihan mm. on täällä vielä voimissaan. Nähtäväksi jää. Pääasia että Pihla sai hoitoa ja voi nyt paremmin. Meillä on vielä 6 päivää reissua jäljellä, jospa ehdimme jotain kivaakin vielä tekemään. Huomenna on vapaapäivä ja olemme saaneet lounaskutsun Rajendran ja hänen vaimonsa kotiin.