Vielä viimeisen kerran

Aamulla taas paistoin munakkaan kujan koiralle, se katsoi minua silmät sikkurassa yöunien jäljiltä kun vein lämpimän aterian eteen, ja alkoi syödä hyvällä ruokahalulla. Tiedostan hyvin tämän olevan viimeinen työaamuni täällä. Katselen ja kuuntelen kaikkea ympärilläni haikeana. Painan mieleeni, kuinka tien varressa naiset asettelevat limejä viiden rykelmiin liinan päälle; kuinka herkkukojun myyjä nostaa upporasvasta munkin näköisiä rinkuloita myyntiin; kuinka vihanneskojujen myyjät pöyhivät salaattinippujaan ja kengäntekijät odottavat asiakkaita bussiaukion laidalla. 

Bussissa kaksi opiskelijatyttöä flirttailee rahastajapojalle. Ja miksipä ei, söpö poika onkin ja siististi pukeutunut. Bussi odottaa lisää asiakkaita ja ikkunasta näen kuinka pieni, arviolta 3-4 v poika on pukeutunut koulupukuun. Hän kävelee moottoripyörien välissä isosiskonsa kanssa ja katoaa kojujen sekaan kujalle. Mietin millainen on tuon pojan tulevaisuus. Nuorella ohikulkevalla tytöllä on vaaleita raitoja tummassa tukassaan. Täällä ihaillaan vaaleaa ihoa ja sinisiä silmiä. Mies kulkee bambukorin kanssa, myy pähkinöitä ja vettä bussien luona kulkien. Naiset ovat pukeutuneet värikkäisiin kurtiin, miehillä on tummemmat vaatteet. 

Bussi nytkähtää liikkelle, pienet hedelmäkojut ja kammanmyyjät vilahtavat sivusta. Ihmisillä ei näytä olevan kiire mihinkään, kaikki kävelevät verkkaisesti, katse avoimena.

Yksi päivä kadulla tuli vastaan lähikiinalaisen tarjoilijapoika ja tervehti iloisesti. Tuntui kivalle nähdä tuttuja kadulla, ihan kuin olisi vähän jo kotiutunut tänne. Nyt tuttuja ei näy, muuta kuin tutut koirat omilla paikoillaan bussireitin varrella.

Normaalisti käyn joka aamu ostamassa vesipullon tietystä kioskista matkalla bussiasemalle. Tänään minulla oli eilinen täysi pullo valmiina joten poikkesin rutiineista. Täällä olen oppinut myös olemaan tiukka ja tinkimään. Vesipullon hinta tuossa kojussa on paikallisille 20 rupiaa, olen seurannut. Tilaisuden tullen myyjät, etenkin nuoret pojat, yrittäjät huijata turistilta 10 rupiaa. Nolona katsovat pois ja antavat vaihtorahat kun asiasta huomautta tiukkaan sävyyn. 

Bussi matelee ennen Ring Roadia, tietä joka kiertää koko Kathmandun. Ennen sen ylitystä liikenne takkuaa, on aikaa seurata ihmisiä ja eläimiä. Koira nukkuu lautapinon päälle laitetulla viltillä puusepän vajassa. Vieressä kolme miestä lappaa rikkinäisiä tiiliä sortuneen talon ikkunasta. Tai ei näistä taloista tiedä, ovat hajonneet maanjäristyksessä vai ovatko vain under construction.

Lihakaupan edessä samat kaksi koiraa nukkuvat, niin kuin joka aamu. Kaksi miestä korjaa kuppilan ovenkarmia. Täällä jopa pienet työt tehdään yhdessä, ja se on yksi hieno asia mitä ihailen tässä kulttuurissa. Yhdessä tekemistä ja töiden, ilojen ja surujen jakamista. Minun silmään Nepali on hyvin avoin kulttuuri ja sekös minulle sopii! Jospa olenkin entisessä elämässäni ollut nepalilainen koira?

Erään puutarhan kaalit ovat kasvaneet kuukaudessa paljon. Puutarhassa koirat loikoilevat tuttuun tapaansa. Mies jää bussista pois, rahastajapoika auttaa miestä painavien banaanilaatikoiden kanssa.

Bussi kiipeää jyrkkää mäkeä ylös, kuski vaihtaa pienemmälle vaihdetta. Tie on kapea ja päällystetty asfaltilla vain keskeltä. Kun vastaan tulee kuorma-auto, bussi kellahtaa jyrkästi vasemmalle kyljelleen pientateelle.

Nainen siivilöi hiekkaa erään talon pihassa, äiti saattelee koulupukuisia tyttöjään koulubussiin.  Kokonaiset raa'at kanat lojuvat lihakauppiaan pöydällä, ei ole kylmäketjua nämä otukset nähneetkään. Kärpäsiäkin erotan kanojen vaaleassa nahkassa. Eräässä kojussa ompelijanainen tutkii kukallisen kankaan laatua, vieressä kenkäkauppias asettelee Adidaksen lenkkareita ikkunaan. Viereisen kahvilan pöydissä istuu miehiä teellä, osa juttelee, osa lukee lehtiä.

Tien kapeuden vuoksi liikenne jumittelee. Rahastajapoika käy saattamassa koulutytöt pitkän matkaa koululle päin ja juoksee bussin kiinni lennosta. Paperikaupalla koululaiset valitsevat vihkoja.

Hyppään työpaikkani kohdalla pois, kiitän kyydistä ja maksan 15 rupiaa. Työpaikan ovet avataan kun huikkaan huomenet portin raosta. Osa miehistä on pyykillä etupihalla, yksi soittaa kitaraa, loput ovat ties missä. Ohjaajani on vasta herännyt, annan hänen rauhassa hoitaa aamutoimensa. Toimistolla annan hänelle kaikki ylimääräiset tavarat mitä en tarvitse enää: laastareita, sidetarpeita, kortisonirasvaa, käsidesiä, saippuaa, rasvaa..eniten Nabin ilahtuu antamastani monitoimityökalusta joka on vähän niin kuin MacGyver-veitsi. Voitin sen joskus pilkkikisoista, mutta käyttöä ei ole ollut. Annan myös vähän rahaa kaikesta vaivannäöstä ja ruuasta, joka päivä olen saanut lämpimän aterian ja teetä yllinkyllin. Nabin antaa vastalahjaksi huiveja kaikille perheeni naisille.

Lounaalla on puhvelin lihaa, sitkeää ja läskistä. Nabinille kehtaan sanoa että en kauheasti tämmöisestä lihasta välitä, hän syö loput kupistani nauraen. Lounaan jälkeen hyvästelemme. Nabinilla on hoidettavia asioita talon ulkopuolella ja minä menen pitämään miehille tuntia tunteista. Nabin sanoo lähiessään, että olen aina tervetullut hänen luoksee. Uskon, että hän todella tarkoittaa sitä. Liikutun.

Kokoan itseni ja pidän tunnin tunteista. Taas syntyy vilkasta ja avointa keskustelua. Lopuksi pyydän miehiä piirtämään ihmisen kuvan ja luettelen tunteita. Heidän tehtävänä on merkata tunteet siihen osaan ihmistä, jossa ne heillä tuntuvat. Moni haluaa esitellä minulle piirroksensa, vaikka kerron tämän olevan henkilökohtainen harjoitus jonka tuloksia ei ole pakko jakaa. Hirmu hyviä huomioita heiltä taas tuli! 

Tunnin jälkeen miehet haluavat jäädä juttelemaan kanssani. He kyselevät miten olen viihtynyt ja olenko oppinut heiltä mitään. Yksi mies pitää puheen jossa hän sydämestään kiittää minua antamastani ajasta ja toivoo minun tulevan joskus takaisin. Lopuksi hän toivottaa turvallista kotimatkaa, sister. Liikutun, puren huulta etten ala itkeä. Toinen mies sanoo, että ainakin yhden asian hän on oppinut minulta: pitää uskaltaa olla rohkea! ❤

Pari miehistä kyselee ihmissuhdeneuvoja, mitä tehdä kun kommunikointi läheisen kanssa ei toimi. Uhhuh..minä paraskin vastaamaan. Lennosta vastaan jotain ja saamme oikeastaan hyvän keskustelun aikaiseksi. Keittiön porukka menee lämmittämään vettä, olen luvannut tarjota läksiäiskahvit. Kun miehet istuvat pöydän ääressä höyryävät kahvikupit kädessään ja suklaata hyppysissään, laskevat he kolmeen ja yhdestä suusta kiittävät minua. Taas liikutun. Tajuan entistä vahvemmin kiintyväni ihmisiin helposti ja inhoavani jäähyväisiä. 

Samalla kun kahvittelemme, yltyy tuuli ja pian ukkosmyrsky on yllämme. Tavaroita lentelee pihalla, minut ohjataan sisälle suojaan. Aikani äimistelen keliä, kunnes tajuan ettei se ihan kohta laannu ja kello käy jo neljää. Varustaudun kertakäyttösadetakkiini ja suojaan reppuni sadesuojalla. Hyvästelen miehet, muutama uskaltaa halata. Juoksen sateeseen ja olen iloinen etteivät kyyneleeni erotu pisaroista. 

Kävelen kotia kohti bussia odottaessa. Ukkonen jyrisee ja salamoi. Rankka vesisade muuttaa tiet mutaliejuksi. Olen iloinen että laitoin aamulla goretex-kengät jalkaan. Erään talon pihassa mies yritää avata tukkeutunutta ojarumpua ensin pitkällä bambukepillä, sitten metallisella tikulla. Kaikki roskat huuhtoutuivat veden mukana ja tukkii ojat. Välillä mies sörkkii roskia paljain käsin, mietin onkohan siellä jotain terävää kuten lasinsiruja seassa.

Bussi tulee, ei ota minua kyytiin vaikka heilautan kättä. Tämä on outoa, sillä yleensä bussit suorastaan tyrkyttävät kyytiä, samoin taksit. Kaksi taksia ajaa ohi, eivät hiljennä, asiakkaita kyydissä. Kaikki haluavat sateelta suojaan. Pysähdyn pikkutemppelin luo sateensuojaan. Mies tulee kadun yli ja alkaa jututtamaan. Kyselee mistä olen ja mihin mene. Hänen untuvakevyttakki kastuu, bussi tulee ja mues sanoo hyvästit. Hyppään bussin kyytiin. Yksi penkki on kastunut avoimesta ikkunasta, vaihdan tulia. Pian viereeni istuu rehevä nainen, tervehtii. Bussi keikkuaa huonolla tiellä sinne tänne, nauramme naisen kanssa rytkyttävälle kyydille.

Vanha mies seisoo tien varressa, myy vöitä ja kampoja , joita pitelee käsissään ja olallaan. Sateenvarjo suojaa pahimmalta vesipiiskalta. Mies näyttää väsyneelle. Bussissa yksi mies nukkuu suu auki. 

Päässäni alkaa soida Mikko Kuustosen kappale "Taivas varjele":

"Jos olet painomusteena paperilla,  tai sähköä kuvaruudun pinnalla. Jos olet ääniaaltoja jollain kanavalla, ehkä kuuntelen tai sua saatan katsella.  Jos olet seitsemän sivua mapissa, tai joku luku yhteiskuntaopinkirjassa. Jos olet uutisaihe kolmannessa maailmassa, ehkä pysyn kanssasi tasapainossa. Mutta kun sinusta tulee totta, minun veljeni verta ja lihaa.  Lyö katseesi katuun armotta vaikket syytä etkä vihaa. Taivas varjele, taivas varjele.."

Bussiasemalle saavuttuamme sade heltiää. Kävelen kämpille ja pyydän Pihlaa kanssani kaupungille, en halua vielä jäädä huoneeseeni haikailemaan. Kierrämme vaatekauppoja, mitään sopivaa ei tartu enää matkaan. Ruokakaupasta ostan pari pakettia kahvia. Meksikolaisen ravintolan kohdalla alkaa tehdä mieli nachoja. Poikkeamme sisään, olemme ainoat asiakkaat. Kananacholautanen on erilainen kuin mielikuvissani, mutta syötävä. Toivon ettei vatsatauti tartu päälle ripotellusta salaatista tai tomaatista. Huuhtelen annoksen alas kokiksella. 

      Kävellessä takaisin kämpille, fiilistelen ääniä ja näkemääni. Ilta-aurinko pilkottaa pilvien raosta. Skootterit ja moottoripyörät viuhtovat ohi, ihmisiä kävelee vastaan nauraen. Kotikujalla laiha koira nukkuu tutulla paikallaan. Se kuulee kun juttelen Pihlan kanssa, tormistuu, heiluttaa häntäänsä ja juoksee luo. Kerron sille että nyt ei ole mitään annettavaa. Koira seuraa meitä iloissaan kotipihallemme asti. Lupaan tuoda sille kohta munakkaan ja lupaukseni pidän. Koira nauttii silminnähden lämpimästä iltapalasta. Talomme vanhat naiset tervehtivät ystävällisesti kun tulen takaisin,"Jemasi” (jay-mah-see). Se on kristittyjen tervehdys ja tarkoittaa "voitto Kristuksessa". 

Havahdun ajatukseen, että kello on jo paljon ja tavarat ovat pakkaamatta. Ahdistun ajatuksesta. Mätän hujan hajan pitkin huonetta olevat tavarat kasseihin. Kuin ihmeen kaupalla ne menevät kiinni (tosin Pihlan avustuksella). Pelottaa että ovat ylipainoisia. 

Ilta alkaa hämärtyä, kiipeän talomme katolle auringonlaskua katsomaan. Hirveä haikeus valtaa mielen. Tämä on viimeinen ilta täällä! Mielessä alkaa soida Mikael Gabrielin kappale "Viimeisen kerran": ...pysädy hetkeksi, pysähdy nyt. Maailma on kääntynyt. Vielä viimeisen kerran mä sua vilkaisen, voisin sanoakkin jotain mutta vaikenen. Vielä viimeisen kerran sä mua vilkaisten jäät odottamaan näenkö mä sua enää koskaan.."

Mietin, näenkö näitö vuoria ja tätä kujaa enää koskaan? Kuinka käy tuolle laihalle koiralle kun lähden? Tapaanko näitä ihania ihmisiä enää ikinä? 

Tämä blogi, kuten reissunikin täällä, alkaa olla lähtöitkuja vaille valmis. Ehkä huomenna Qatarin kentällä raapustelen jonkinlaista yhteenvetoa matkastani, aikaa ainakin on sillä koneenvaihtoon on varattu 11 tuntia. Kiitos kun olet ollut mukanani tällä ihmeellisellä ja unohtumattomalla retkellä ❤