Pirun pitkä perjantai

Aamulla matkakumppanini, lähihoitajaopiskelija Pihla kertoi, että hänellä oli taas yö mennyt vessassa. Vatsaa kouristaa ja kuume sahasi. Tätä oli nyt jatkunut jo viikon, aaltoilevaa huonoa oloa ja ripulia sekä oksentelua. Kysyin ohjaajaltani Rajendralta mihin sairaalaan voimme mennä, sillä nyt piti saada taudille stoppi. Onneksi asumme Patanin suurimman sairaalan takana, joten sinne siis. Patan Hospital on yliopistollinen sairaala, ja päälle päin näytti aluksi hyvälle. Vartijat utelivat millä asialla liikumme ja ohjasivat lopulta pihan perälle. Sieltä löytyikin vaatimattoman näköinen kyltti ja vastaanottoaula.

Pihlan piti täytellä kaavakkeeseen tiedot ja pian mitattiinkin jo verenpainetta. Hoitaja näytti huolestuneelta ja niin minäkin kun kuulin lukemat: 80/50. Oireiden perusteella hoitaja oli merkannut Pihlan keltaiseksi, eli ymmärtääkseni toiseksi kiireellisimmäksi, mutta kun verenpainelukemat olivat niin alhaiset, tuli papereihin punainen tarra. Kurkin odotusaulasta salin puolelle ja toivoin ettei meidän tarvitsisi mennä sinne. Noh, sinnehän meidät ohjattiin ja Pihla pääsi vapaalle petipaikalle. Metallisängyt muistuttivat sota-ajan sänkyjä Suomen sairaaloista. Tippatelineet olivat ruostunutta metallia, eikä niissä todellakaan ollut pyöriä alla (tämän tulimme huomaamaan pian hyvin hankalaksi). Kohta joku paikallinen nainen tuli huplattamaan nepaliksi jotain. En tajunnut tietenkään mitään. Naapurisängyn nuori nainen tulkkasi, että nainen haluaa viedä tyynyn Pihlalta. Minne lie tarvitsi mutta niin lähti viimeinenkin mukavuus.

Huone oli iso avoin halli jossa sänkyjä vierivieressä. Sänkyjen välillä ei ollut verhoja tai sermejä ja välimatkaakin niukasti. Naapurisängyn tyttö oli ystävällinen ja tarjosi petinsä laidalta istuinta minulle. Myöhemmin tarjosi vielä omenankin, mikä oli hyvä, sillä kanttiinia ei sairaalasta äkkiseltään löytynyt ja aika mateli.

Hoitajat ja lääkärit häärivät samalla tavalla kuin Suomessakin. Pihlalle määrättiin verikoe sekä virtsa-ja ulostenäytteet. Nämä piti käydä maksamassa ennen kuin tutkimuksia ryhdyttiin tekemään. Kipitin vastaanottotiskille lipareiden ja rahojen kanssa ja tulin 45e köyhempänä kuitin kanssa takaisin. Pihlalle laitettiin kanyyli käteen, josta otettiin ensi 2 pulloa verta (toimin assarina ja heiluttelin veripulloja), sitten laitettiin pahoinvointilääkettä ja lopulta tippa. Minua pyydettiin kiikuttamaan veripullot labraan, joka oli sisäpihalla oleva pieni luukku. Muita näytteitä varten piti itse käydä etsimässä hallin yhdestä kärrystä näytepurkkeja. 

Muutenkin hoitajan töitä oli ulkoistettu paljon omaisille:näin kun mies kuljetti vaimolleen happipulloa ja asetteli viiksiä nenälle (nauratti kun meillä koulussa tuotakin harjoiteltiin monet kerrat ja sitten täällä potilaat ja omaiset itse hoitavat näitä hommia), erään veli auttoi verikokeen ottamisessa ja omaisten tehtävänä oli huolehtia potilaan tippapulloista, että ne suljettiin ajoissa. Omaiset toivat ruokaa, auttoivat vessaan ja kantoivat irtosermejä potilaiden suojaksi intiimien toimenpiteiden ajaksi. Sermistä huolimatta näin mm kun yhden miehen takapuolta ronkittiin, lääkärillä oli sentään hanskat silloin; esim verikokeita ottaessa tai muissa toimenpiteissä hanskoja ei käytetty. Paitsi silloin kun suoni piti saada pullottamaan verikoetta varten, silloin hoitaja kietaisi kumihanskan potilaan ranteen ympärille tiukasti.



Pihlan sänky sijaitsi juuri pahassa kohtaa hallia, nimittäin vessan vastapäätä. Ihmiset ramppasivat tarpeillaan ja haju oli karsea. Ei ole mitään Suomen steriili sairaalanhaju verrattuna tähän. Vessan ulkopuolella oli virheä sanko, johon ihmiset toivat roskia, syljeskelivät ja yksi mummo oksensi.  Minua kuvotti ja vatsaan alkoi koskea ihan vaan kaikesta hajusta ja näkemisestä. 

Ensiavun komentokeskus. Kaikki tiedot kirjattiin papereille. Oikean nurkan ruskea pönttö oli röntgenkuvia varten oleva "valotaulu". 

Pihlalle annettiin nopealla tahdilla 2 pulloa ravintoliuosta, sillä verenpaine pysyi alhaisena.  Verikokeiden tuloksissa joku arvo oli koholla, mutta johtui kuulemma kuivumisesta. Uloste-virtsanäytettä tivasivat edelleen vaikka Pihla sanoi olonsa olevan jo parempi. Näytteitä ei yrityksistä huolimatta saatu purkkiin, ja ei kun 2 pulloa lisää nestettä. Johan alkoi näytteitä irrota! Menemättä yksityiskohtiin voin todeta, että tämä oli se kohta kun huomasimme pyörien puuttuvan tippatelineestä ja vessasta puuttuvan minkäänlaisia naulakoita tai edes naulaa johon lasisen pullon olisi voinut mäytteenoton ajaksi ripustaa (nimimerkillä elävä tippapulloteline). 

Lääkäri usutti minut myös apteekkiin hakemaan elektrolyyttijauhetta ja vettä Pihlalle. Hinnalla ei oltu tämä jauhe pilattu, 10 senttiä pussi. On kait vähän samaa kuin Osmosal Suomessa. 

 Aluksi tuntui että täälläpäs on supsikasta toimintaa verrattuna Suomessa päivystykseen, mutta kun tunnit kuluivat ja naapurisängyssä porukka vaihtui, tajusi että ei nämä sairaalakeikat taida missään olla kovin nopeita keikkoja. Patanin sairaalassa hoidetaan vuosittain yli 300 00 potilasta, joten oli vaan luotettava henkilökunnan ammattitaitoon. Odottelimme näytteiden tuloksia, kello mateli, takapuoli puutui metallisella portaalla istuessa. Lääkäri ja 3 opiskelijaa kävivät kierrolla. Mukana heillä oli jumalaton puinen, kitisevä rullakko, jossa asiakkaiden papereita kuljetettiin. Meidän kohdalla viesti oli, että tuloksia odotetaan ja onko pissinyt potilas.

Työharjoitteluni ohjaaja Rajendra ehti käydä meitä sairaalassa yhteensä 3 kertaa tapaamassa, ja viimeisellä kerralla hän laittoi jo hoitajille vipinää kinttuihin. Selvisi että ulostenäyte oli seissyt 2 tuntia labrassa koskemattomana.

Ei ole Efficaa tai DomaCarea tässä sairaalassa vaan kaikki tiedot ja lähetteet kirjataan käsin eri värisille papereille. 

Pian kuitenkin tulokset tulivat, mitään ei löytynyt mistään. Taas jouduin lipareiden kanssa menemään vastaanottoon ja maksamaan, ennen kuin ulos päästivät meidät. Kanyyli irti kädestä, 2 reseptiä kopraan ja heippa. 

Sairaalan omasta apteekista (kuva alla) Pihla sai tarvittavat vatsalääkkeet ja niin oli 7 tunnin odottelu ohi. Kello oli yli viisi iltapäivällä kun lampsimme kotiin. En ollut käynyt vesassa (oli niin karmea, reikä lattiassa vaan ja haisi) enkä ollut syönyt koko päivänä mitään. 

Ruuaksi lähikiinalaisen nuudeleita (alkaa jo tehdä mieli jotain muutakin kuin riisiä tai nuudelia) ja kaupasta vettä ja limpparia, eiköhän sitä näillä. Asunnolla oli olo, että pitää saada pestyä itsestään kaikki päivän hajut ja pöpöt. Sairaalassa miein, tarttuukohan sieltä joku tauti. Moni köhi, keuhkokuvia tutkittiin ja tuberkuloosihan mm. on täällä vielä voimissaan. Nähtäväksi jää. Pääasia että Pihla sai hoitoa ja voi nyt paremmin. Meillä on vielä 6 päivää reissua jäljellä, jospa ehdimme jotain kivaakin vielä tekemään. Huomenna on vapaapäivä ja olemme saaneet lounaskutsun Rajendran ja hänen vaimonsa kotiin.