Uusi aamu

Tiedätkö sen tunteen, kun heti aamusta on olo, että tästä tulee hyvä päivä? Kun heräsin, minulla oli tuo olo. Olin nähnyt hyviä unia, kunhan illalla sain lopulta aivoni lopettamaan surraamisen. Aamuaurinko tervehti minua verhonraosta ja käki kukkui ulkona! Aamupalan (syön joka aamu samaa: jugurttia, granaattiomena, banaani, kuppi kahvia ja hapankorppu; toin Suomesta pari pakettia ja hyvin ovat maistuneet viime viikon vatsataudin jälkeen) jälkeen pakkasin lahjoitettavat vaatteet ja kengät, jotka Pihlan kanssa olimme Suomesta tuoneet. 

Bussille kävellessä tipautin kujamme laihalle koiralle annoksen riisiä ja kanaa (Pihla ollut monta päivää vatsataudissa, eikä ruoka oikein maistunut illalla), koira alkoi syödä hyvällä ruokahalulla. Eilen vein sille vettä kipossa, mutta ilmeisesti joku muukin koiraa hoitaa, sillä aamulla sillä oli toinenkin vesikippo nukkumapaikkansa vieressä.

Viimeistään siitä tiesin, että päivästä tulee hyvä, kun näin katukoiran rellottavan selällään auringonpaisteessa etutassu ojossa, aivan kuin koirallani Lumilla ❤

Kävellessäni bussille, alkoi päässäni soida Egotripin biisi "Uusi aamu":

"Verhojen raoista tulvii valo
ja jokaisen surkean neliön
tästä asunnosta täyttää
ja kaikesta päätellen
ei tullut maailmanloppu
olemme hengissä vieläkin
ja nyt uusi aamu nousee kääntyy uusi lehti vihdoinkin..."

Olin tänään mielenterveysjärjestö Chhaharin toimipisteellä, jossa on kerran viikossa heidän asiakkailleen viriketoimintaa. Eilen olin tämän saman järjestön kenttätyötä seuraamassa, ja odotin tänään kovasti tapaavani eilen näkemiäni ihmisiä. 

Tunnelma keskuksella oli hyvin miellyttävä. Johtaja Bidya tarjosi kahvia, kyseli eilisen tuntoja ja sai oloni hyvin tervetulleeksi. Pikkuhiljaa asiakkaita alkoi valua keskukselle. Suurin osa tänään tapaamistani mielenterveyskuntoutujista oli miehiä. Heillä oli hyvin siistit vaatteet ja tukka kammattuna, aivan kuin olisivat juhliin tulleet. Ja oikeastaan juhlat meillä olikin, sillä vietimme Nepalilaista uutta vuotta! Vuosi vaihtuu täällä huomenna tai perjantaina, kenties lauantain, kukaan ei ihan tarkasti osannut sanoa 😁

Yksi mies halusi esittää perinteisellä nepalilaisella puuhuilulla kappaleen minulle, ennen kuin muita oli vielä tullut. Ja täytyy sanoa että enpä ole moista esitystä ennen kuullut. Asiantuntevasti hän kasteli huilua vedellä ja "viritteli" puhaltelemalla vettä pois huilun sisältä. Pilli ulvoi kimakasti ja mietin, että nyt viimeistään kuuloni lähtee. Mutta kun pilli oli viritetty (oikeasti se on yhdestä puusta veistetty nokkahuilumainen pilli, jota tosin soitetaan poikkihuilun tavoin) ja mies aloitti kappaleen, olin yllättynyt. Miehen sormet liikkuivat vikkelästi huilun varrella ja soittimesta lähti kauniita säveliä. Omien sanojensa mukaan hän soitti perinteisen nepalilaisen kappaleen, en tunnistanut teosta. 

Esityksen jälkeen mies halusi pelata koronaa muistuttavaa peliä kanssani. Pelissä nepataan sormella isomman nappulan avulla pienempiä nurkkapusseihin. Muuten säännöt muistuttavat koronaa aika pitkälti, mutta keppiä ei käytetä. Pelin aikana miehen taikausko tuli näkyviin. Melkein välillä jo alkoi naurattamaan hänen rituaalinomaiset liikkeensä pelinappulan kanssa ennen neppausta 😁 Mutta taitava hän oli tässäkin, vei minua kuin litran mittaa ja nautti osaamistetaan, hyvä niin! (Olen iän myötä oppinut jopa vähän häviämään pelejä!) 

Sitten olikin jo aika alkaa ruuanlaittoon. Nepalissa naiset perinteisesti kokkaavat perheille, ja siivoavat, ja tiskaavat, ja pyykkaavat..miehet eivät liiemmälti kotitöitä tee. Minä ja kaksi järjestön työntekijää sekä toisen heidän tyttö aloimme pilkkoa kaikkea; porkkanoita, valkosipulia, sipulia, tomaattia, kasvista jota kutsutaan täällä nimellä mula sekä jalapenoja! Vieläkin on kädet tulessa minulla! Näitä jalapenoja ei voi verratakaan Suomen marketeissa myytäviin, nämä käyvät jopa henkeen pelkästä pilkkomisesta. 

Keskiviikkoisin keskuksella tarjotaan ilmainen lounas asiakkaille. Tänään oli ruokana litistettyä kuivaa riisiä, curryperunaa ja kukkakaalia sekä supertulista tomaatti-jalapeno-paistosta. Lisänä oli katkarapukeksejä, jotka paistettiin öljyssä. Hyvää oli vaikka nenä alkoikin vuotaa tulisuuden vuoksi.

Ruuan kypsyessä istuimme kaikki lattialle rinkiin ja jokainen kirjoitti paperille toiveita ja ajatuksia tulevalle vuodelle sekä tervesiä muille ryhmäläisille. Lopuksi luimme kirjoitukset ääneen raikuvien aplodien kera. Kirjoitin odottavani uutta vuotta toiveikkain mielin; uusi vuosi on kuin kääntäisi uuden kappaleen kirjasta, jota ei ole vielä kirjoitettu. Jokainen päivä on tyhjä sivu, ja voimme itse vaikuttaa siihen, millainen tulevan vuoden tarinastamme tulee. Toivoin, että kaikkien ryhmäläisten toiveet tulevat toteen uutena vuotena. Lisäksi toivoin henkilökohtaisia asioita, jotka paljastin kyllä ryhmälle, mutten tässä käy erittelemään; kerron sitten jos ne toteutuvat 😊

Sitten laitoimme tanssiksi! Joku asiakkaista soitti kitaraa, toinen rumpua ja loput lauloivat ja jokainen vuoronperään kävi tanssimassa. Minä ja kanadasta tullut harjoittelija taputimme käsiä tahdissa, sen osasimme mekin. Lauloin minäkin laulun, ainoa mikä äkkiseltään tuli mieleen oli Maamme-laulu 😂 Mikä ihme siinä on, että tykkään laulamisesta, ja suihkussa muistan kaikki kivat laulut, mutta kun pitäs esiintyä, ei tule muuta kuin isänmaalliset-tai joululaulut mieleen. 

Tunnelma oli hyvin vapautunut, estoton ja ilo huokui ihmisitä. Eilen tapaamani ihana vanha rouvakin saapui keskukselle. Hän muisti minut ja pyysi heti viereensä istumaan ja laittoi käden polvelleni. Hänen poikansa selkä oli niin kipeä, ettei hän ollut päässyt tulemaan tänään. Mutta äiti viihtyi keskuksella pitkään. Lakkasin hänen kyntensä, ja minä rupattelin niitä näitä englanniksi, hän vastaili nepaliksi. Kumpikaan ei ymmärtänyt mitä toinen sanoi, mutta hyvin tultiin juttuun. Kun rouva oli lähdössä, tuli hän halaamaan minua. Meinasi itku päästä kun tajusin, että tämä on varmaan viimeinen kerta kun näen tätä rouvaa. Enkeleitä toivon hänen ja poikiensa tielle. 

Huomaan että tänään olen ollut niin keskittynyt ihmisiin ja touhuun, etten ole montaakaan kuvaa muistanut ottaa. Kanadalaisen tytön kanssa juuri puhuimme siitä, miten paljon puhelin voi viedä läsnäolosta, jos sitä koko ajan näpelöi. Täällä ollessa koenkin olleeni paremmin läsnä, ehkä juuri siksi ettei puhelinta tule näpelöityä wi-fin puuttuessa. 

Muutama sana tästä uoeasta mielenterveysjärjestöstä nimeltä Chhahari. Nimi on nepalia, ja tarkoittaa suojaa tai turvaa. Järjestö on voittoatavoittelematon, ei-valtiollinen järjestö (huonoa suomea, mutta käännän lennosta esitettä jonka sain), joka perustettiin vuonna 2003. Järjestö tukee ja auttaa kodittomia ja mielisairaita ihmisiä. Tavoitteena on saada mielensairaus kuriin ja sairastunut takaisin osaksi yhteisöä ja perhettä. 

Nepalissa mielisairaudet ovat hyvin hävettävä asia ja tabu. Suvut ja perheet saattavat hyljätä sairastuneen omaisen kadulle, koska eivät ymmärrä mistä esim skitsofreniassa on kyse. Moni pelkää sairauden tarttuvan ja sairastuneen sisällä asuvan demonin. Sairastuneen perheet leimataan ja heidät eristetään helposti yhteisön ulkopuolelle. Tästä syystä perheet eivät halua puhua mielisairaudesta, vaan mieluummin piilottelevat sairastunutta tai heittävät hänet kadulle. 

Nepalissa ei ole mielenterveyttä koskevia lakeja ja ylipäätään sairastuneilla on hyvin vähän oikeuksiakaan. Järjestöt yrittävät vaikuttaa hallitukseen, että nämä ihmiset tulisivat nähdyksi ja kuulluksi. Chhahari on yksi harvoja järjestöjä Nepalissa, joka on erityisesti kodittomien, kadulla asuvien mielisairaiden asialla. Nämä ihmiset ovat hyljeksyttyjä jopa muiden kadulla asuvien toimesta, juuri pelkojen ja väärien käsitysten vuoksi. Chhahari etsii näitä ihmisiä kaduilta, ja yrittää saada heidät takaisin perheen yhteyteen sekä hoidon piiriin. Tämä ei ole mikään päivän kahden juttu, vaan vie yleensä vuosia, ennen kuin minkäänlaista kontaktia ja luottamusta näiden ihmisten kanssa saadaan syntymään. 

Yksi iso haaste tällä, kuten monella muullakin järjestöllä Nepalissa, on rahankeräys. Mistä saada rahaa järjestölle, joka auttaa mielisairaita, maassa jossa mielisairauksia ei ymmärretä lainkaan vaan päinvastoin pelätään. Tällä hetkellä rahoitus tulee yksityisiltä lahjoittajilta Nepalista ja muutamista Euroopan maista. Myös ulkolaisia järjestöjä on mukana. Mutta rahaa tarvitaan koko ajan, sillä järjestöllä on palkkalistallaan 4 työntekijää ja työnsarkaa riittää. Lupasinkin paikan johtajalle Bidyalle miettiä keinoja, kuinka rahaa voisi kerätä. Lupasin selvitellä suomalaisten järjestöjen rahankeräyskeinoja ja vinkata hänelle. Joka vuosi Chhahari järjestää hyväntekeväisyys maratonin, jonka tuotto käytetään asiakkaiden hyväksi. Tämän järjestön kiihkoton, määrätietoinen ja asiantunteva työ teki minuun vaikutuksen. Toivon kovasti, että he saisivat pysyvän rahoituksen jostain, ja pystyisivät jatkamaan ja kehittämään mielettömän arvokasta työtään. 

Kun läksin keskukselta tänään, halasin työntekijät ja minulla oli olo, että kohtahan taas nähdään. Bussissa tajusin, että näinköhän näen näitä ihania ihmisiä enää ikinä? Huomenna jatkan omassa työpaikassani huumevieroituksessa. Sielläkin työtä riittää, mutta juuri nyt mieleni vaeltaa näiden viime päivinä tapaamieni vähäosaisten ihmisten matkassa (suurin osa vieroituksen miehistä on rikkaista perheistä, yksi miehistä on pääministerin velhenpoika jopa. Heillä ei rahasta ole puutetta, kunhan saavat elämänsä järjestykseen ja pysyvät kuivilla).