Tänään kuljin katuja, joilla turistit eivät kulje. Katuja, joiden varsilla taloissa ei ole juoksevaa vettä. Katuja, joista huokuu köyhyys. Katuja, joilla ei ole nimeä.
Olin tänään mielenterveysjärjestö Chhaharin Nepalin kenttätyöntekijöiden matkassa. Aamulla paikan johtaja Bidya priiffasi minua päivään. Tulisimme käymään kahdessa paikassa kotikäynnillä. Toisessa paikassa asuu nainen, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Naisen naapurit ottivat yhteyttä järjestöön, sillä nainen juoksenteli alasti pihapiirissä ja häiriköi. Nyt hänen tilansa on suht vakaa. Toisessa kodissa on noin 30v mies, jolla on todettu skitsofrenia. Miehen tarina on karu.
Tauti puhkesi joku vuosi sitten Intian matkalla, jonne mies oli lähtenyt kavereidensa kanssa. Kaverit olivat yllättäin ryöstäneet mieheltä kaiken ja hävinneet. Tämä mies, joka oli oireillut mieleltään jo hieman ennen matkaa, oli vaellellut pitkin Intiaa päiviä, ilman ruokaa ja juomaa. Lopulta Intian poliisi oli palauttanut sekavasti käyttäytyvän miehen Nepaliin ja perheensä luo. Äiti oli ollut sittemmin yhteydessä mielenterveysjärjestöön, koska ei tiennyt mitä tehdä. Poika oli hypännyt kotitalon katolta, koska äänet olivat uhanneet tappaa hänet. Selkäranka ja lonkka murtuivat, mutta poika jäi henkiin. Sairaalassa hänellä todettiin skitsofrenia.
Myös perheen toisella aikuisella pojalla on mielenterveysongelmia. Kaksi vanhinta poikaa asuvat omillaan ja antavat äidille vähän rahaa, jotta hän ja veljet saavat ruokaa.
Äiti on jo yli 70 vuotias. Hän herää joka aamu 5.30 rukoilemaan. Viikonloppuisin hän käy katolilaisessa kirkossa. Muun ajan hän viettää kodissaan ja laittaa ruokaa aikuisille pojilleen. Hän ei uskalla poistua kotoaan pitkäksi aikaa, sillä pojat eivät osaa lämmittää edes vettä. Kerran äiti joutui silmäleikkaukseen ja oli sairaalassa muutaman yön. Pojat olivat syöneet kuivia nuudeleita sen ajan.
Kun saavumme monen takapihan ja pikkukujan kautta talon pihaan, otti viisi koiraa meidät vastaan. Yksi murisi, kunnes sitä komennettiin. Vanha rouva otti meidät sydämellisesti vastaan ja toivotti tervetulleeksi.
Astuimme pimeän, harmaaseinäisen kivitalon sisään ja olimme heti keittiössä. Kaasuhella nökötti nurkassa, muita huonekaluja ei ollut. Keittiö oli pieni, vain muutaman neliön, ja se oli koko alakerran ainoa tila. Kipusimme kaikki neljä, äiti, minä ja kaksi kenttätyöntekijää, kapeat pimeät portaat toiseen kerrokseen. Siellä oli myös vain yksi huone. Huoneessa istui sängyllä mies joka hymyili iloisesti ja laittoi kädet rinnalle, namaste. Toinen työntekijöistä avasi verhot, niistä pöllähti hiekkapölyä ilmaan. Huoneeseen tulvi kirkasta valoa ja paljasti kaiken. Seinät olivat mustien laikkujen peitossa, lattia koostui erilaisista muovimaton paloista, oven iso reikä oli tilkitty muovipusseilla. Huoneessa oli sängyn lisäksi pieni vaatekaappi ja puinen vanha ruukku.
Istahdimme lattialle pienen huoneen keskelle kaikki. Juttelimme perheen kuulumisia. Minua oli toimistolla neuvottu olemaan taka-alalla, sillä ymmärrettävistä syistä nämä ihmiset eivät välttämättä halua avautua elämästään tuntemattomille. Yllätyinkin, kun minulta ryhdyttiin kyselemään kaikkea, toinen työntekijä tulkkasi. Pian huomasin näyttäväni kännykästäni valokuvia Suomesta ja kodistani, ja tunnelma oli hyvin välitön. Äiti sanoi haluavansa muuttaa luokseni ja nauroi päälle. Kerroin että minulla olisikin juuri sopiva huone hänelle 😊
Äiti kertoi peloistaan, että kuinka pojille käy kun hän kuolee. Työntekijät kertoivat suunnitelmastaan ohjata poikia arkiaskareissa: opetella siivoamaan, laittamaan ruokaa, pesemään pyykkiä. Äiti tuntui ilahtuvan tästä tiedosta. Minua kannustettiin kysymään kysymyksiä. Kysyin sukulaisista, onko ketään kuka voisi auttaa. Äiti kertoo, että mielisairaus on täällä niin hävettävä asia, että usein suku katkaisee välit.
Meiltä kysyttiin monta kertaa haluamme riisiä tai teetä, kieltäydyimme kohteliaasti. Toimistolla Bidya kertoi, että nepalissa ollaan niin vieraanvaraisia, että aina tarjotaan jotain, vaikkei olisi rahaa teepussiin.
Mies kertoi selkäongelmistaan. Hän kysyi minulta neuvoa jumppaohjeisiin. Vastasin että en ole fysioterapeutti mutta muutamia pieniä liikkeitä voin näyttää, jotka tiedän turvalliseksi.
Jumppasimme porukalla sen pienen huoneen lattialla. Minulle tuli tarpeellinen olo.
Pian huoneeseen tuli toinen talossa asuvista pojista. Hän tervehti kohteliaasti ja istui sängylle. Kuulin että miehet pitävät karkeista, tarjosin kassistani löytyviä pieniä smarties-rasioita, joita kuljetan mukana lapsien varalta. Miehet alkoivat heti maistella.
Ilmeni, että vanhempi veli oli tullut huoneeseen ilmaistakseen äidilleen, että olisikohan kohta jo ruoka-aika, maha kurnii. Äiti lähti keittiöön ja me läksimme käymään yläkerrassa toisen pojan huoneessa.
Toinen kenttätyöntekijä nauroi hyväntahtoisesti, että viimeksi kun hän kävi, mies oli kertonut ylpeänä siivonneen huoneensa, mikä oli todellisuudessa tarkoittanut sängyn petaamista. Nytkin oli siivottu, kaikki pienet irtotavarat oli työnnetty tyynyn alle, tursusivat sieltä. Työntekijöillä oli erikoisen lämmin ja välitön yhteys asiakkaisiin. He käyttivät hyvää huumoria tilanteissa ja saivat asiakkaat rentoutumaan. Toisen miehen huoneessa oli sängyn lisäksi vsin patja ja peitto lattialla, äiti nukkuu patjalla. Talossa ei ollut minkäänlaista lämmitystä, kuten ei useimmissa taloissa täällä. Voin vain kuvitella talvella sen kylmyyden, jota kivitalo huokuu.
Meidän oli aika jatkaa matkaa ja päästää perhe ruokailemaan. Alakerrassa äiti halusi, että otamme hänestä ja minusta kuvan. Toivotin hänelle lähtiessäni kaikkea hyvää. Huomenna nuorempi pojista tulee Chhaharin talolle kokoontumiseen, joten hänet tapaan vielä. Kun kävelimme pois, käännyin katsomaan taloa. Äiti ja poika vilkuttivat ovelta. Sydämestäni toivon tälle perheelle kaikkea hyvää.
Matka jatkui pikkukujien ja takapihojen kautta lasten leikkipuistoon. Pienet pojat retuuttivat koiranpentua. Neuvoin poikia kuinka kantaa pentua oikein, etutassujen alta ja pyllystä ote, ettei pennun mahaan sattuisi. Annoin heillekin smarties-rasiat, kiitttivät kohteliaasti.
Leikkipuiston laidalla asui seuraava asiakkaamme. Pihalla oli vastassa naisen veli pyörätuolissa. Hän oli 10 vuotta sitten joutunut onnettomuuteen työpaikallaan eläintarhassa, ja menettänyt kävelykykynsä. Minut otettiin jälleen ystävällisesti vastaan. Pian nainen itse tuli käymään pihalla ja kertoi että hänellä on hirmuinen päänsärky. Hän palasi sisään ja veli kertoi, että päänsäryt ovat välillä niin kovia, ettei hän pysty kontrolloimaan itseään. Kyselin hieman oireista lisää ja kerroin migreenin mahdollisuudesta. Ja että siihen on omat lääkkeensä olemassa, pitäisi lääkärissä käydä. Veli sanoikin että pian on tarkastus tulossa siskolle. Ketkä ovat päässeet järjestön hoidon piiriin, käyvät lääkärissä noin kerran kuussa. Tällä naisella on siis kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkkeiden avulla hän pystyy elämään mormaalia elämää, käymään siivoojan töissäkin. Mutta koska lääkärit vaihtuvat usein eikä kaikilla ole tietämystä mielisairauksista, on ongelmiakin ollut. Kerran eräs lääkäri oli sanonut että lääkkeet voi lopettaa. Oireet palasivat pian ja nainen masentui. Nyt lääkitys on taas kunnossa. Perheen vanha äitikin tuli pihalle ja pian nainen tarjoili meille teetä. En osannut kieltäytyä, vaikka pelkäsinkin vatsani puolesta.
Perhe kyseli innokkaasti minulta kaikkea terveyteen liittyvää, kun kuulivat että opiskelen lähihoitajaksi. Unirytmin merkityksestä kerroin sekä mielialalääkkeiden sivuvaikutuksista (nainen oli huolissaan lihomisestaan, lohdutin että se on yleinen sivuvaikutus, joskin kiusallinen. Hän kertoi käyvänsä kävelyillä iltaisin ja kannustin häntä kovasti tähän). Myös lääkkeiden ottamisen tärkeyytä korostin mielensairauksissa. Kiinnitin huomiota veljen jalkateriin, olivat hyvin turvonneet ja osa varpaista näytti tulehtuneilta. Kysyin onko hänellä nesternpoistolääkettä, muttei ollut kuullutkaan moisesta. Kerroin että Suomessa turvotuksiin käytetään usein sellaisia lääkkeitä, ja mies lupaai kysyä lääkäriltään asiasta.
Tämä perhe ei halunnut kuvia otettavan ja ymmärrän sen täysin. Siinä kun juttelimme, tulivat aiemmin tapaamamme pikkupojat luoksemme. Tällä kertaa heillä oli sama koiranpentu mukanaan, mutta täysin märkänä. Olivat kuulemma antaneet kylvyn. Pentu tärisi kylmyyttä ja lie järkytystä. Pidin pojille kunnon puhuttelun koiranpennun kohtelusta. Sanoin että nyt se tarvitsee kuivan ja lämpimän paikan jossa levätä. Selvisi ettei koira edes ole näiden poikien vaan jonkun kaverin. Pyysin poikia laskemaan pennun pingispöydälle aurinkoon ja sanoin että, nyt sen pitää antaa levätä. Toinen pojista kuivaili sanomalehtitupolla tärisevää pentua.
Meidän oli aika jatkaa matkaa. Sinne jäivät pikkupojat, koiranpentu ja tämä kovia kokenut perhe. Huomenna onneksi näen osan heistäkin keskuksella ja voin jatkaa juttelua.
 |
| Talossa asui tämä mies isänsä kanssa. Mies ei puhunut joten lupaa kuvan ottamiseen en osannut kysyä. Yllä oleva kuva on Kathmandu Postin jutusta, joka käsitteli mielisairauksia ja tätä perhettäkin. |
Huhuiltuamme aikamme portaille tulee vanhempi mies, pojan isä. Hän kertoo ettei poika ole kotona. Kohta ylhäältä kuuluu ääniä ja työntekijät kiipeävät ylös, minä perässä. Yläkerran huoneesta livahtaa mustatukkainen, paidaton mies riekaleisissa farkuissa. Mies ei sano mitään, vaikka isä patistaa häntä tervehtimään. Minulle kerrotaan, että mies on lopettanut skitsofrenialääkityksensä eikä puhu enää mitään. Isä on laittanut hänelle portaan juurelle muovipussiin riisiä ja vihanneksia, lounasta. Työntekijät jututtavat isää, puhuvat miehelle ja kysyvät pitäisikö mies viedä sairaalaan. Isä kieltää mitään ongelmaa olevan, poika naurahtaa niin kuin mielisairaat tekevät kuullessaan ääniä pään sisältä.
Työntekijät näyttävät minulle pojan huoneen. Järkytyn. Huone on täynnä ulostetta, virtsanhaju tunkeutuu käytävälle asti. Sängyssä ei ole patjaa vaan rikkonainen televisio. Lattialla ulosteen seassa on vaatelumppuja ja muovipusseja. Hengitämme kaikki suun kautta, haju oksettaa, samoin näky.
Työntekijät yrittävät puhua isälle järkeä, poika tarvitsee apua. Kerroin, että Suomessa voidaan skitsofreenikoille antaa tarvittaessa injektiona lääkkeet, jos ei muuten asiakas suostu ottamaan ja lääkeistä nähdään hänelle olevan apua. Työntekijät sanovat selvittävänsä, olisiko täällä mahdollista tehdä samoin, sillä tämä mies etenkin tarvitsee lääkettä elämänlaatunsa kohentamiseen. Työntekijät antavat isälle puhelinnumeron ja käyntikortin jos mieli muuttuu hoidon tarpeen suhteen. Miehelle he antavat vähän rahaa tupakkaan. Tapana on viedä jotain syötävää, tai vaatteita tai muuta tarpeellista kotikäynneille. Kahteen aiempaan paikkaan veimme keksejä, leipää ja hedelmiä. Mutta koska tämä oli yllätyskäynti, emme olleet varautuneet.
Tässä linkki Kathmandu Postin juttuun Chhaharin toiminnasta ja tämän miehen tarinaa: http://kathmandupost.ekantipur.com/news/2017-02-25/it-takes-a-village-20170225083233.html
Ulkona kysyn miksi isä ei halua hoitoa pojalleen. Siihen on kuulemma monta syytä, yksi on suuri häpeä mielensairaudesta. Toinen on se, että poika on kerran saanut hoitoa ja alkoi puhua, elämä normalisoitui hiukan. Mutta sitten hän lopetti lääkkeet omin luvin, harhat palasivat ja mies mykistyi. Isä kokee että tämä on jokin uskonnollinen rangaistus hänelle. Ymmärtämättömyys mielensairauksia kohtaan on yleisin syy, mikä estää ihmisiä saamasta apua täällä. Kävi sääliksi niin isää kuin poikaakin. Perheen äiti oli kuollut vuosia sitten, silloin alkoi pojan mieli sairastua. Kaksi muuta veljeä käyttää huumeita. He asuvat samassa talossa kaikki, isä ja pojat. Isä vaikutti aika toivottomalle. Toivon että hän uskaltaa myöntää ongelman ja ottaa apua vastaan.
Alla kuva pojan huoneesta.
Huomenna menen keskukselle ja tapaan ainakin osan tämän päivän ihmistä uudelleen. Vien keskuksrlle minun ja Pihlan tuomat lahjoitettavat vastteet ja kengät. Nämä ihmiset, jos ketkä tarvitsevat niitä.
Pala kurkussa kävelin kotiin, huoneessa taas pääsi itku. Millaisia ihmiskohtaloita, millaisia auttajia! Mitä minä voin tehdä heidän hyväksi?
Talon katolla pyykkiä pestessä katson auringonlaskua. Olen kiitollinen monista asioista ja taas kyneleet vierivät poskilleni. Kirjoitan kavereilleni Suomeen, he löytävät juuri oikeat sanat ja oloni alkaa helpottaa.
Olenkohan sittenkin liian pehmeä tällaisiin hommiin...
Juuri sellaisena kuin olet, olet sinä ja se riittää. Vahva, hento, kaunis, joustava, mukautuva, ymmärtävä, vaikuttava...kiitos
VastaaPoista