sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Hyvän mielen vierailu



Nyt ei tule pitkä tarina 
vaikka tänään kohtaamani naiset ansaitsivat tulla esille jokainen omine tarinoineen. Mutta oli rankka ja pitkä päivä ja aamulla kello soi kuudelta, eikä viime yön unet olleet kovin rentouttavat koska taas oli itikka livahtanut huoneeseeni..kuppasi parista kohtaa ja ovelasti harhautteli minua, täällä ihan kuin itikat olisivat jotenkin ovelampia. 
Meillä oli meininki mennä Pihlan tämän viikkoiseen työpaikkaan EPSAan tänään ja kyllähän me sinne lopulta yli parin tunnin harhailun jälkeen löydettiinkin. Paikka näytti päälle, ja sisältäkin niin vaatimattomalle, etten olisi sitä kuntoutuskeskukseksi tunnistanut. Paikan johtaja, Sangita, otti meidät sydämellisesti vastaan ja esitteli tilat. EPSAssa käy päivittäin noin 35 erilailla kehitysvammaista naista töissä.
Naiset tekevät mm huopapalloista upeita käsitöitä!
                     
Kymmenkunta naisista asuu keskuksella, sillä heillä ei ole muuta paikkaa minne mennä. Naisilla on rajuja taustoja takanaan, mutta niitä ei kyllä päälle päin huomaa, niin välitön ja rento ilmapiiri keskuksella vallitsee. Naiset tekevät lähinnä huovuttamalla erilaisia käsitöitä myyntiin. Osa töistä on tilaustöitä ulkomaille, kuten tänään valmistetut huopapalloista tehdyt joulukuuset; ne ilahduttavat sveitsiläisten joulupöytiä tulevana jouluna.


Paikan johtaja, Sangita, oli vammautunut ollessaan 7 vuotias. Kylässä asuvan viisilapsisen perheen ainoa tytär oli eräänä iltana kiivennyt rinnettä ylös  salamointia ja ukkosta katsomaan. Sangita oli kuitenkin pudonnut pengerretyltä rinteeltä ja särkenyt vasemman olkapäänsä. Kyläläiset uskoivat, että noita ratsastaa salaman selässä ja että nyt tyttö on kirottu. Isovanhemmat etsivät parantajan, joka poistaisi kirouksen, mutta kolme päivää myöhemmin tytön kyynärpää oli edelleen turvonnut ja kipeä. Lopulta naapuri kuljetti tytön sairaalaan, matka kesti päivän ja tyttö matkusti selässä bambukorissa. Lääkäri totesi, että käsi on aijoiltaan, kipsasi sen ja sanoi, että tulla takaisin 3kk kuluttua. Perhe teki kuten käskettyä, ja 3kk kuluttua sairaalassa todettiin että hoito oli ollut väärää ja Sangitan sormet eivät enää toimineet. Hänellä oli myös paljon kipuja. Monessa sairaalassa kättä yritettiin kuntouttaa, mutta turhaa. Lopputulos oli se, että käsi jäi veltoksi. Sangitan perhe kuitenkin halusi kouluttaa tytärtään ja lopulta, vastoinkäymisistä huolimatta, nainen suoritti yliopistotutkinnon sosiologia pääaineenaan. Helppoa ei elämä ole ollut käsivamman kanssa, mutta Sangita on edennyt elämässä eteenpäin ja on ollut EPSAn johtajana vuodesta 2009. Hänen ja keskuksen kautta on yli 300 kehitysvammaista naista saanut apua elämäänsä. 

Yksi heistä on alla olevassa kuvassa oleva  Janaki. Nainen vammautui vuoden 2015 maanjäristyksessä lonkastaan ja jalastaan, niin että kävely muuttui vaikeaksi. Janakin mies jätti tämän vuoksi vaimonsa ja poikansa, nyt 13-vuotiaan Sunilin, jolla myös vammoja jalassa ja kädessä. Miehen perhe myös hylkäsi äidin ja pojan ja he jäivät täysin omilleen. Nyt Janaki käy keskuksella ja opettelee käsitöiden tekoa. Sunil on haluaisi käydä koulua, mutta lukukausimaksut ovat korkeat. Sangita etsii parhaillaan rahoittajia tämän fiksun miehenalun kouluttamiseen. Tapasin Sunilin tänään ja hän kyllä hurmasi minut kohteliaisuudellaan, innostuneisuudellaan sekä erinomaisella englanninkielen taidollaan. 


Keskuksella tapasin myös downtytön (alla kuvassa), joka oli tullut keskukselle vuosi sitten. Tytön vanhemmat olivat pitäneet tyttöä lukittuna talossa häpeän vuoksi, eikä hän puhunut kun tuli EPSAan. Hän oli myös ollut hyvin aggressiivinen muita talon naisia kohtaan. Mutta pikkuhiljaa tyttö alkoi puhua ja rauhoittua, ja on nyt sopeutunut hyvin keskukselle. Kuulin että tyttö on kovasti karkin perään, ja annoin hänelle pienen rasian suklaakarkkeja sekä purukumia. Kovasti hän ilahtui ja tuntui päivä parantuvan kerrasta (oli vähän möksöllään kun tulimme, sillä hänen paras ystävänsä oli kipeänä eikä pääasyt EPSAan tänään). 
Aika hujahti nopeasti naisten kanssa jutellessa. Osa puhui hyvin englantia ja käänsivät toisille puheita. Naisten kädet kävivät koko ajan samalla kuin he kuuntelivat tarinoita elämästäni Suomessa. Näytin valokuvia kännykästäni ja he olivat kiinnostuneita ylipäätään kuulemaan millaista arkeni on. Erityisesti naiset ilahtuivat tiedosta, että asun yksin koirani kanssa. Perustimme siinä paikassa käsitöitä tekevien sinkkunaisten kerhon 😊 Näiden naisten on erityisen vaikea löytää miestä, sillä kehitysvammaisuus, niin kuin mielenterveysongelmatkin, ovat hävettyjä asioita Nepalissa; maassa, jossa avioliitot ovat edelleen pitkälti järjestettyjä perheiden kesken. Näytin heille kuvia kun itse teen huovutustöitä Suomessa, ja sekin loi yhtenäisyyden tunnetta. 


Harmitti kovasti, ettei minulla ollut mahdollisuutta olla tuolla paikassa useampaa päivää. Olisi ollut kiva tutustua naisiin paremmin ja oppia heiltä käsityötaitoja. Minut toivotettiin kyllä uudestaan tervetulleeksi ja pidemmäksi aikaa, niin että voisin vaikka asua naisten kanssa. Tuliaisia ostin mukaan repullisen, näitä käsitöitä jakaa ystäville erityisellä lämmöllä. 

Lisää naisten tarinoita voit lukea täältä: http://epsanepal.org/success-stories.html

Mutta nyt nukkumaan, sillä aamulla on aikainen lähtö uuteen paikkaan. Pääsemme tutustumaan poliisien ylläpitämään huumevieroituskeskukseen. Ei täällä ainakaam aika käy pitkäksi! Hyvää pääsiäistä sinne Suomeen  tai missä nyt kukakin tätä blogia lukee 😊

Ps. Osa blogin kuvista otettu EPSAn facebook-sivuilta (olin tänään innoissani taas, etten muistanut kuvia juuri ottaa)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.