Hyvät halpamatkalaiset, trevliga billigresare!

Himalajan vuoristo.

Eilen olin illalla niin veto poissa, etten jaksanut blogia kirjoittaa. Mitään super erikoista ei tapahtunutkaan, joten pysytte kyllä juonessa kiinni. Kävin tosin tutustumassa iltapäivällä töiden jälkeen uuteen mt-paikkaan, jossa tehdään etsivää katutyötä. Pääsen sinne ensiviikolla kahdeksi päiväksi mukaan, joten siitä enemmän silloin. Illalla tämän majapaikan isäntä halusi tarjota minulle ja Pihlalle illallisen, joten kävimme alakerrassa talon lasten ja mummojen kanssa syömässä. Olenhan kertonut että majapaikkamme alakerrassa on orpokoti ja hylättyjen mummojen vanhainkoti, joita rahoitetaan majatalon tuloilla? Harmittavan vähän olemme olleet heihin yhteyksissä, vanhusten kanssa ei oikein ole yhteistä kieltä ja iltaisin kun töistä tulee kämpille, ei  oikein ole paukkuja enää leikittää lapsia. 

Meillä oli molemmilla Pihlan kanssa tällä viikolla raju vatsatauti, ja yritimme sanoa että pienet annokset kiitos, mutta täällä ei sellaista käsitettä taideta tuntea. Hyvää oli kyllä riisi, linssikeitto ja currykana!

Illalla sammuin kuin saunalyhty ja yöllä heräsin kauheaan ukonilmaan. Salamoi ja ryski, vesisade hakkasi ikkunaan. Mietin kuinkahan meidän tämän päivän suunnitelmien oikein käy...

Mutta hyvin kävi! Aamulla klo 7 kun kello soi, oli sää selkeä ja lämmin. Ja pahin pöly oli huuhtoutunut kaduilta ja ilmasta.

Tänään meillä molemmilla oli vapaapäivä, ja matkakohteenamme oli Chandragirin nyppylä, josta avautuu upea maisema aina Mount Everestille ja Annapurnalle. Eikä tuo nyppyläkään mikään nyppylä oikeasti ollut, 2551m merenpinnasta kohoava vuori.

Tänään oli taas linja-autossa tunnelmaa niin, ettei kamera edes tarkentanut näemmä. 

Vaihtopysäkki. Tässä odottelimme ties kuinka kauan bussia Thankotiin. Busseja suihki ohi, kaikki menivt väärään paikkaan. Yksi ystävällinen paikallinen lopulta opasti meidät oikeaan bussiin. Kiitos siis hänelle, tiedä vaikka lukee blogiani.

Täytyy myöntää, että olo on välillä kuin Uuno Turhapurolla Espanjassa. Elokuvassahan Uuno ryhtyy matkaoppaaksi Espanjan aurinkorannikolla, ja nauhoittaa c-kasetille reitin,jota turistit voivat omatoimisesti seurata. Lopputulos on se, että appiukko vuoristoneuvos Tuura ja vaimonsa löytävät itsensä golfkentän hiekkaesteestä (vapaasti muisteltu juonenkäänne). Minä pääasiassa suunnittelen reissut ja Pihla on ainakin tähän asti tullut tyytyväisesti mukana. Tai noh, ainakin mukana.. 😎 (oikeasti, ei ole ollut eripuraa ja supsikkaasti on mennyt. Onneksi on suht samat mielenkiinnon kohteet niin on helppo lähteä). Tiedän, että joidenkin kavereiden, nimeltämainitsematta Tiina, Kaisa ja Sini nyt ainakin, voi olla vaikea uskoa tätä supsikkuutta..😂 Ongelma täällä on se, että olisi niin paljon nähtävää niin lyhyessä ajassa. Monia hienoja paikkoja olisi missä haluaisi käydä, mutta moniin on 4-5 h ajomatka suuntaansa, eikä niihin päiväseltään ole järkeä lähteä. Ja meillähän vapaapäivät ovat yksittäisiä päiviä siellä täällä.

Vähän, tai välillä jonkin verrankin, kun näkee vaivaa ja selvittää asioita, ja on kärsivällinen bussien kanssa, säästää monta rahaa ja pääsee paikalliseen tunnelmaan hyvin sisään. Eilen selvittelin kuinka pääsee hyvin ja halvasti Chandragariin. Olin kuullut, että siellä on vajaa vuosi sitten avattu vaijerihissi, jolla pääsee nopsasti Kathmandun laakson yläpuolelle maisemia ihailemaan. Kävellen matka ylös kestäisi vähintään 3 tuntia, eikä patikointi korkeassa ilmanalassa yli 30 asteen kuumuudessa houkutellut, etenkin näin vatsataudista toipuvana. Bussimatkaa meiltä kertyi noin pari tuntia vaihtoineen (matka itsessään ei ollut kuin maks 20km, mutta koska tiet on niin huonoja ja bussi pysähtelee joka mutkassa, kertyy ajoaikaa) ja kyyti maksoi 40 senttiä per matkalainen yhteensä! Tunnelma tuli kaupan päälle kun edessäni istuva rouva oksensi pari kertaa bussin ikkunasta. Musiikki pauhasi tänään entistä kovempana eikä yhtään kappaletta soitettu tässä bussissa loppuun, syy ei selvinnyt.

Olimme rahastajapojalle taas kertoneet missä jäämme pois, näytin kohteen nettisivuja ja koska kyseessä on yleisesti tunnettu viihdyttelypaikka, luulin hänen osaavan meille kertoa milloin hypätä pois. Näimme tien varressa kyltin, jossa oli kohteemme nimi ja kuva, ja ajattelin että jee, toivottavasti bussi vie lähelle. Bussi pysähtyi, rahastajapoika ei sano mitään, mekin istumme kuin tatit suolaliemessä. Juuri ennen kuin bussi nytkähtää taas liikkeelle, naapuripenkin mies sanoo että tässä olis nyt neitojen päätepysäkki. Kiitimme ja kiiruhdimme ulos paahteeseen. Kuljimme risteykseen, jossa olimme nähneet mainoksen näköalapaikasta. 

Vähän epäilytti. Että tämmöistä mutaista kylätietäkö muka johonkin nähtävyyteen? Ei opasteita, ei mitään. Talsimme tietä ylöspäin, ilma kävi ohueksi ja huomasi että hengitys oli pinnallista. Puuskutti. Pian näimme kohteen, korihissin ja vuoren, muttemme mitään loogista reittiä perille.

Tuolla on kohde mutta miten sinne pääsee?

Kysyimme taas tietä. Tuonne vaan osoitteli mies vasemmalle. Olimme pian jollain peltoalueen ja takapihojen rajamailla ja edessämme korkea muuri. Mietimme että millähän muurin yli pääsee ja juuri silloin puskan takaa pujahti kaksi nuorukaista. Taas kysyin neuvoa ja ilmeni, että muurin viertä kulkee tietä josta pääsee isommalle tielle, joka vie hissille.

Hikiset mutta iloiset halpamatkalaiset!

Takapihat selvitettyämme saavuimme uuden pikitien päähän ja aloimme kivuta ylös. Nousu oli suht jyrkkä, en tajua miten kukaan ikinä jaksaa nousta kävellen vuoren huipulle, kun juurellekin saa jo tehdä työtä.

Kello oli aamupäivä ja jonoa oli jo kertynyt kiitettävästi. Olimme ainoat länsimaalaiset. 

Hissille saavuttuamme tajusimme kyyseessä olevan melko suosittu perheretkikohde. Kello oli vähän yli kymmenen ja jonoa oli jo kymmeni metrejä, sisällä lisää. Menimme jonoon ja haimme yksitellen liput, noin 22 euroa meno-paluu per henkilö. Pian meidät kuitenkin napattiin jonosta ja vietiin suoraan sisään ja koppihissin kyytiin. Paikalliset maksavat noin 7 eroa meno-paluulipusta, liekkö siksi joutuvat jonottamaan vai mikä syynä, mutta säästimme lie tunnin aikaa tällä iloisella yllätyksellä.

Matka ylös 2551 metrin korkeuteen kesti 9 minuuttia.

Kyyti cable car:issa oli aika vauhdikasta  mutta tasaista. Olin lukenut jostain, että tekniikka on Sveitsiläistä laatua ja koska koko laitos on niin uusi, uskalsi kyytiin helposti mennä. Onneksi ei ole korkeanpaikan kammoa!

Ylhäällä odottikin aivan mahtavat maisemat ja monta astetta lähtöpaikkaa viileämpi ilma. Pilviä ei ollut juuri nimeksikään kun saavuimme ja Himalajan vuoristo tervehti meitä lumihuippuineen. Ilma oli raikasta Kathmanduhun verrattuna ja perhosiakin jopa lenteli ympäriinsä.

Paikka oli erittäin siisti, roskiksia oli joka puolella ja ihmiset tuntuivat osaavan käyttääkin niitä. Chandagirin vuorelle oli rakennettu kaikenlaista. Sieltä löytyy amphiteatteri, ravintola, jäätelökojuja, iso leikkipaikka, näköalatorni ja hindutemppeli.

Täällä temppelissä esitettävät toiveet tulevat kuulemma toteen. Huomaa että olemme jo temppeleitä kiertäneet ja toiveita esittäneet, sillä emme jaksaneet heittää kenkiä temppeliin mennäksemme 😂

                       
Kaikki on uutta ja kiiltävää, vessat siistejä (joskin meikäläisittäin outija kun vain reikä lattiassa) eikä roskia missään. Aluueella oli palkattuja siivoojia, jotka lakaisivat niin puista-kuin ihmisistäkin tippuvia roskia koko ajan. Kehuin poislähtiessä paikan siisteyttä vartijalle ja paikalla olleelle siivoojalle. Harvinaista herkkua täällä maassa, siisteys siis.

Herkuista puheenollen, söin ylhäällä jokapäiväisen nuudeliannokseni ja tajusin vasta tilattuani, että nuudelit ovat olleet pannussa jo jonkin aikaa. Kokki vain vähän pyöräytti niitä tulen päällä lämmittääkseen ja vähän haaleitahan nuo olivat. Katsotaan mitä maha sanoo tästä. Tää on kyllä harmi täällä, kun joka kerta ruokaa syödessään joutuu miettimään, tulenko tästä sairaaksi.

Kun katsoo tarkkaan, voi nähdä kärpäsen minun käsitaipeessa. Niin ja siis taustalla Himalajan, tiedä vaikka itse Mount Everest!

                       
Paikalliset nauttivat jäätelötötteröjä, mutta me ei uskallettu nyt ottaa riskiä, vaikka lämmintä olikin mittarin mukaan 32 astetta. Tyydyimme veteen ja onneksi sitä olikin mukana reilusti.

Ihmettelin kovasti miten näin hieno paikka ei vedä länsimaisia turisteja? Eikö heillä ole tietoa paikasta (nojoo, opasteet oli ainakin ihan hanurista. Tosin, harva turisti täällä paikallisbusseilla liikkuukaan, vaan taksilla). Vai onko täällä lähellä vielä jotain hienompaa josta emme ole tietoisia? Muutaman länkkärin näin vilaukselta, mutta nepalilaisia sitäkin enemmän. Lapsiperheet olivat tulleet päivää viettämään ylös,  monella oli piknikeväät mukana. Reilut pari tuntia mekin ylhäällä viihdyimme, kunnes paahde kävi liian kuumaksi. Onneksi tulimme aamulla, sillä puolenpäivän jälkeen pilvet alkoivat omia vuoria itselleen, ja pian taivaanrannassa oli vain valkoista hattaraa. Hurautimme hissillä alas tuumaten että olipa hieno paikka!

Tämä tie vie Chandagirille, mutta enpä tohtisi ehkä lähteä autoilemaan huipulle...

Paluumatkalle olimme laiskoja ja otimme taksin (6 euroa per nenä vuorelta Kathmandun Thameliin).  Matka kesti taksillakin yli 30 min, joten bussilla olisimme olleet pari tuntia myöhemmin lie perillä. Thamelin ostoskaduilla teimme vähän tuliaisostoksia jo, sillä ei tiedä miten paljon ehdimme enää ostoksille. Ensi viikko täyttä tohinaa työssäoppimisessa ja seuraavalla viikolla jo kotiin. Mihin tämä aika menee? Vieläkö Tarjan halpamatkat ehtii reissuja toteuttaa? Se selviää tulevissa jaksoisssa. Kiitos ja näkemiin / det var trevlig att träffas / hope to see you soon!