Hyvää uutta vuotta 2074

Näkymä bussin ikkunasta. Tämä näky käynyt tutuksi viimeisen 3 vkon aikana, kun olen odotellut bussin lähtemistä.

.

Aamulla sää tuntui viileälle, aurinko kuulsi paksun jonkun, pilvi-tai saastekerroksen, takaa. Nauratti kun tajusin että olen pian kuin paikalliset: minulla paksu huppari päällä ja lämpömittari näyttää +19 astetta. Iltapäivällä mittari kohosi +30 ja vähän ennen jo otin minä nutun pois, suurin osa paikallisista jatkoi pitkähihaisten pitämistä.

Töissä ei ollut pomo paikalla ja päivän kokoontumiset oli peruttu. Miehet chillailivat talolla, eilen illalla tulleen uuden pojan päätä sheivattiin heti aamusta pihalla. Täällä on tapana ajaa uudet asukkaat kaljuksi, on kuulemma rituaali jolla jätetään vanha elämä taakse. Uudet asukkaat myös ovat ensimmäiset viikot jonkun vanhemman suojeluksessa, eikä heidän tarvitse osallistua kotitöihin, sillä huumeista vierottuminen on jo itsessään fyysisesti niin raskasta.

Olin valmistellut oppitunnin harjoituksineen itsetunnosta, mutta koska tunteja ei tänään pidetty, menin keittiöön hakemaan oppia nepalilaisen ruuan valmistamisesta. Keittiö, tai pikemminkin pellistä koottu katos takapihalla, on pimeä paikka, jossa ei ole sähköjä. 4-5 miestä päivittäin on keittiövuorossa, ja kokkaa aamupalat, teet, lounaat ja illalliset tälle noin 30 päiselle miesporukalle. Ja ruokaahan kuluu! Jättisäkki, 15-20kg riisiä riittää tälle porukalle 2,5 päiväksi. Täällä riisiä syödään aamulla, päivällä ja illalla. Yksi mies sanoikin tänään, ettei hän koe syöneensä mitään, jos ei ole syönyt riisiä.

Yksi asukkaista valuttamassa riisistä vettä. Keitinvesi käytetään kastikkeiden valmistamiseen

Riisi keitettiin ihan perinteisesti ilman kommervenkkejä. Kaasua käytetään täällä paljon ruuanlaitossa, sähköhelloja en ole nähnyt vielä missään ja niiden puuttuminen selittynee tämän maan entisellä sähköpolitiikalla, johon palaan myöhemmin erillisessä blogitekstissä.

Riisin kypsyttyä, oli aika tehdä kasvispaistos tai kastikkeeksikin sitä voi kutsua. Wokkipannun pohjalle laitettiin paljon öljyä. Kun öljy kiehui, tiputettiin korkillinen jotain ruskeita siemeniä, joille ei edes englanninkielistä nimeä löydetty tähän hätään. Kun siemenet muuttuivat n 5 min keittämisen jälkeen mustiksi, oli aika laittaa lohkotut perunat kuorineen öljyyn. Kurkumajauhetta laitettiin korkki tai kaksi. Tässä vaiheessa lisättiin myös riisin keitinvettä ja vehnäjauhoja noin 3 lusikallista. Kansi päälle ja annettiin kiehua. 

Välillä paistosta käänneltiin ja lisättiin riisin keitinvettä. Jonkin ajan päästä paistokseen lisättiin pari nokaretta valkosipuli-inkivääritahnaa, punaista chilijauhetta ja sipulia sekä vettä. Ja taas kiehuteltiin. Lopuksi pataan laitettiin järjetön läjä pilkottua munakoisoa, suolaa ja vettä. Välillä käänneltiin paistosta ja hauduteltiin. Tarkistettiin maku, hyvä ja tulinen oli. Siinäpä se sitten oli valmiina, nepalilainen kasvispaistos. Sitä ja aiemmin aamulla valmistettua linssikeittoa tarjoiltiin tänään ruuaksi. Lisukkeena oli aamupalalta jäänyttä kylmää paputahnaa, joka on tosi hyvää.

Linssikeitto puuttuu kuvasta. Tätä ruoka hieman eri variaatioilla nämä miehet syövät 5 päivänä viikossa. Kahtena päivänä on tarjolla lihaa.

Nyt selvisi sekin, että tänään on nepalilaisen ajanlaskun mukaan vuoden viimeinen päivä. Huomenna on ensimmäinen päivä vuotta 2074. I'm back to the future vaikka suurimmaksi osaksi tuntuu kuin olisin tullut 1960-luvulle.

Koska töissä ei tänään tapahtunut mitään ja miehet halusivat rentoilla, lähetettiin minut kotiin lounaan jälkeen. Ja kun hyvissä ajoin olin liikkeellä, päätin lähteä tutkimaan Kathmandun katuja. Männä ihmisten ilimoille, niin kuin kotona sanottas. 

 Jäin Kathmandun Durbar Squaren paikkeilla pois bussista ja väenpaljous meinasi ahdistaa heti kättelyssä. Huomaa että huomenna on monella vapaapäivä ja moni oli liikkeellä. Ei auttanut kuin sukeltaa sekaan ja pitää laukustaan kiinni. Kävelin tavara-ja ihmispaljoudessa tuon historiallisen aukion kulmille, mutta pääsylippu olisi ollut 10 euroa joten jätin väliin. Olin lukenut että maanjäristys tuhosi monia historiallisia rakennuksia, ja että jäljellä lähinnä tiililäjiä. Ja koska olin nähnyt Patanin vastaavan paikan, säästin tuon rahan ja tuhlasin myöhemmin suklaaseen (onhan Suomessa pääsiäinen!) 😊

 

Aikani jaksoin ihmismassassa velloa, sitten löysin kivan kahvilan jossa keräsin itteni kotimatkaa varten. Kauppiaat toivottelivat ohikulkijoille hyvää uutta vuotta, tarjouksia oli joka liikkeessä mutta nyt en ollut ostelutuulella. Vaelsin ison tien varteen vihreää bussia odottamaan ja nauratti sillan kaiteessa ja tien varsilla olevat kyltit, jotka kehoittavat vähentämään äänimerkin käyttöä. Täällä on nyt tehostettu kampanja kuulemma sen suhteen, ettei tööttiä saisi käyttää kuin oikeasti tarvittaessa (eli millon se sit olis, ei oikein milloinkaan jos Suomen tööttikulttuuria ajattelee. Tai noh, silloin ku edessä oleva ei tajua lähteä vihreistä valoista). 

Jo pelkästään tuon yllä olevan kuvan ottohetkellä kuulin vähintään 6 eri äänimerkkiä 😂

Hyppäsin bussista kaupan kohdalla. Olin jo monesti hipelöinyt kindermunia kassan lähellä ja nyt päätin ostaa, onhan uusi vuosi ja pääsiäinen. 

Yllätys oli suuri, kun kuoresta ei löytynytkään suklaamunaa vaan sulatettua kindertahnaa jossa kaksi rapeaa palleroa. Mukana tuli muovilusikka jolla tahna syötiin. Minähän tykkään sulasta suklaasta mutta hetken kesti toipua järkytyksestä 😂

Uuden vuoden kunniaksi annoin kujamme koiralle monta pakettia keksejä, aamulla vein kanaa. Toivotin sille hyvää uutta vuotta. Toivottavasti senkin toiveet toteutuvat. 

Töissä minua varoiteltiin uudenvuoden rientojen vaarallisuudesta, niinpä tulin kotiin juuri ennen pimeää (olin yksin liikkeellä, Pihla edelleen kipeänä..voihan vatsatauti!) Nyt ulkoa kuuluu ihan mahdoton biletys ja bassonrytke. Minulla on aamulla töitä. Onneksi on korvatulpat mukana. Tämä on yhtä railakasta kuin paukkuaran koiran kanssa kotona uudenvuodenaattona 😂

Hyvää uutta vuotta 2074 itse kullekin ja rauhallista pääsiäistä! 

Uusi aamu

Tiedätkö sen tunteen, kun heti aamusta on olo, että tästä tulee hyvä päivä? Kun heräsin, minulla oli tuo olo. Olin nähnyt hyviä unia, kunhan illalla sain lopulta aivoni lopettamaan surraamisen. Aamuaurinko tervehti minua verhonraosta ja käki kukkui ulkona! Aamupalan (syön joka aamu samaa: jugurttia, granaattiomena, banaani, kuppi kahvia ja hapankorppu; toin Suomesta pari pakettia ja hyvin ovat maistuneet viime viikon vatsataudin jälkeen) jälkeen pakkasin lahjoitettavat vaatteet ja kengät, jotka Pihlan kanssa olimme Suomesta tuoneet. 

Bussille kävellessä tipautin kujamme laihalle koiralle annoksen riisiä ja kanaa (Pihla ollut monta päivää vatsataudissa, eikä ruoka oikein maistunut illalla), koira alkoi syödä hyvällä ruokahalulla. Eilen vein sille vettä kipossa, mutta ilmeisesti joku muukin koiraa hoitaa, sillä aamulla sillä oli toinenkin vesikippo nukkumapaikkansa vieressä.

Viimeistään siitä tiesin, että päivästä tulee hyvä, kun näin katukoiran rellottavan selällään auringonpaisteessa etutassu ojossa, aivan kuin koirallani Lumilla ❤

Kävellessäni bussille, alkoi päässäni soida Egotripin biisi "Uusi aamu":

"Verhojen raoista tulvii valo
ja jokaisen surkean neliön
tästä asunnosta täyttää
ja kaikesta päätellen
ei tullut maailmanloppu
olemme hengissä vieläkin
ja nyt uusi aamu nousee kääntyy uusi lehti vihdoinkin..."

Olin tänään mielenterveysjärjestö Chhaharin toimipisteellä, jossa on kerran viikossa heidän asiakkailleen viriketoimintaa. Eilen olin tämän saman järjestön kenttätyötä seuraamassa, ja odotin tänään kovasti tapaavani eilen näkemiäni ihmisiä. 

Tunnelma keskuksella oli hyvin miellyttävä. Johtaja Bidya tarjosi kahvia, kyseli eilisen tuntoja ja sai oloni hyvin tervetulleeksi. Pikkuhiljaa asiakkaita alkoi valua keskukselle. Suurin osa tänään tapaamistani mielenterveyskuntoutujista oli miehiä. Heillä oli hyvin siistit vaatteet ja tukka kammattuna, aivan kuin olisivat juhliin tulleet. Ja oikeastaan juhlat meillä olikin, sillä vietimme Nepalilaista uutta vuotta! Vuosi vaihtuu täällä huomenna tai perjantaina, kenties lauantain, kukaan ei ihan tarkasti osannut sanoa 😁

Yksi mies halusi esittää perinteisellä nepalilaisella puuhuilulla kappaleen minulle, ennen kuin muita oli vielä tullut. Ja täytyy sanoa että enpä ole moista esitystä ennen kuullut. Asiantuntevasti hän kasteli huilua vedellä ja "viritteli" puhaltelemalla vettä pois huilun sisältä. Pilli ulvoi kimakasti ja mietin, että nyt viimeistään kuuloni lähtee. Mutta kun pilli oli viritetty (oikeasti se on yhdestä puusta veistetty nokkahuilumainen pilli, jota tosin soitetaan poikkihuilun tavoin) ja mies aloitti kappaleen, olin yllättynyt. Miehen sormet liikkuivat vikkelästi huilun varrella ja soittimesta lähti kauniita säveliä. Omien sanojensa mukaan hän soitti perinteisen nepalilaisen kappaleen, en tunnistanut teosta. 

Esityksen jälkeen mies halusi pelata koronaa muistuttavaa peliä kanssani. Pelissä nepataan sormella isomman nappulan avulla pienempiä nurkkapusseihin. Muuten säännöt muistuttavat koronaa aika pitkälti, mutta keppiä ei käytetä. Pelin aikana miehen taikausko tuli näkyviin. Melkein välillä jo alkoi naurattamaan hänen rituaalinomaiset liikkeensä pelinappulan kanssa ennen neppausta 😁 Mutta taitava hän oli tässäkin, vei minua kuin litran mittaa ja nautti osaamistetaan, hyvä niin! (Olen iän myötä oppinut jopa vähän häviämään pelejä!) 

Sitten olikin jo aika alkaa ruuanlaittoon. Nepalissa naiset perinteisesti kokkaavat perheille, ja siivoavat, ja tiskaavat, ja pyykkaavat..miehet eivät liiemmälti kotitöitä tee. Minä ja kaksi järjestön työntekijää sekä toisen heidän tyttö aloimme pilkkoa kaikkea; porkkanoita, valkosipulia, sipulia, tomaattia, kasvista jota kutsutaan täällä nimellä mula sekä jalapenoja! Vieläkin on kädet tulessa minulla! Näitä jalapenoja ei voi verratakaan Suomen marketeissa myytäviin, nämä käyvät jopa henkeen pelkästä pilkkomisesta. 

Keskiviikkoisin keskuksella tarjotaan ilmainen lounas asiakkaille. Tänään oli ruokana litistettyä kuivaa riisiä, curryperunaa ja kukkakaalia sekä supertulista tomaatti-jalapeno-paistosta. Lisänä oli katkarapukeksejä, jotka paistettiin öljyssä. Hyvää oli vaikka nenä alkoikin vuotaa tulisuuden vuoksi.

Ruuan kypsyessä istuimme kaikki lattialle rinkiin ja jokainen kirjoitti paperille toiveita ja ajatuksia tulevalle vuodelle sekä tervesiä muille ryhmäläisille. Lopuksi luimme kirjoitukset ääneen raikuvien aplodien kera. Kirjoitin odottavani uutta vuotta toiveikkain mielin; uusi vuosi on kuin kääntäisi uuden kappaleen kirjasta, jota ei ole vielä kirjoitettu. Jokainen päivä on tyhjä sivu, ja voimme itse vaikuttaa siihen, millainen tulevan vuoden tarinastamme tulee. Toivoin, että kaikkien ryhmäläisten toiveet tulevat toteen uutena vuotena. Lisäksi toivoin henkilökohtaisia asioita, jotka paljastin kyllä ryhmälle, mutten tässä käy erittelemään; kerron sitten jos ne toteutuvat 😊

Sitten laitoimme tanssiksi! Joku asiakkaista soitti kitaraa, toinen rumpua ja loput lauloivat ja jokainen vuoronperään kävi tanssimassa. Minä ja kanadasta tullut harjoittelija taputimme käsiä tahdissa, sen osasimme mekin. Lauloin minäkin laulun, ainoa mikä äkkiseltään tuli mieleen oli Maamme-laulu 😂 Mikä ihme siinä on, että tykkään laulamisesta, ja suihkussa muistan kaikki kivat laulut, mutta kun pitäs esiintyä, ei tule muuta kuin isänmaalliset-tai joululaulut mieleen. 

Tunnelma oli hyvin vapautunut, estoton ja ilo huokui ihmisitä. Eilen tapaamani ihana vanha rouvakin saapui keskukselle. Hän muisti minut ja pyysi heti viereensä istumaan ja laittoi käden polvelleni. Hänen poikansa selkä oli niin kipeä, ettei hän ollut päässyt tulemaan tänään. Mutta äiti viihtyi keskuksella pitkään. Lakkasin hänen kyntensä, ja minä rupattelin niitä näitä englanniksi, hän vastaili nepaliksi. Kumpikaan ei ymmärtänyt mitä toinen sanoi, mutta hyvin tultiin juttuun. Kun rouva oli lähdössä, tuli hän halaamaan minua. Meinasi itku päästä kun tajusin, että tämä on varmaan viimeinen kerta kun näen tätä rouvaa. Enkeleitä toivon hänen ja poikiensa tielle. 

Huomaan että tänään olen ollut niin keskittynyt ihmisiin ja touhuun, etten ole montaakaan kuvaa muistanut ottaa. Kanadalaisen tytön kanssa juuri puhuimme siitä, miten paljon puhelin voi viedä läsnäolosta, jos sitä koko ajan näpelöi. Täällä ollessa koenkin olleeni paremmin läsnä, ehkä juuri siksi ettei puhelinta tule näpelöityä wi-fin puuttuessa. 

Muutama sana tästä uoeasta mielenterveysjärjestöstä nimeltä Chhahari. Nimi on nepalia, ja tarkoittaa suojaa tai turvaa. Järjestö on voittoatavoittelematon, ei-valtiollinen järjestö (huonoa suomea, mutta käännän lennosta esitettä jonka sain), joka perustettiin vuonna 2003. Järjestö tukee ja auttaa kodittomia ja mielisairaita ihmisiä. Tavoitteena on saada mielensairaus kuriin ja sairastunut takaisin osaksi yhteisöä ja perhettä. 

Nepalissa mielisairaudet ovat hyvin hävettävä asia ja tabu. Suvut ja perheet saattavat hyljätä sairastuneen omaisen kadulle, koska eivät ymmärrä mistä esim skitsofreniassa on kyse. Moni pelkää sairauden tarttuvan ja sairastuneen sisällä asuvan demonin. Sairastuneen perheet leimataan ja heidät eristetään helposti yhteisön ulkopuolelle. Tästä syystä perheet eivät halua puhua mielisairaudesta, vaan mieluummin piilottelevat sairastunutta tai heittävät hänet kadulle. 

Nepalissa ei ole mielenterveyttä koskevia lakeja ja ylipäätään sairastuneilla on hyvin vähän oikeuksiakaan. Järjestöt yrittävät vaikuttaa hallitukseen, että nämä ihmiset tulisivat nähdyksi ja kuulluksi. Chhahari on yksi harvoja järjestöjä Nepalissa, joka on erityisesti kodittomien, kadulla asuvien mielisairaiden asialla. Nämä ihmiset ovat hyljeksyttyjä jopa muiden kadulla asuvien toimesta, juuri pelkojen ja väärien käsitysten vuoksi. Chhahari etsii näitä ihmisiä kaduilta, ja yrittää saada heidät takaisin perheen yhteyteen sekä hoidon piiriin. Tämä ei ole mikään päivän kahden juttu, vaan vie yleensä vuosia, ennen kuin minkäänlaista kontaktia ja luottamusta näiden ihmisten kanssa saadaan syntymään. 

Yksi iso haaste tällä, kuten monella muullakin järjestöllä Nepalissa, on rahankeräys. Mistä saada rahaa järjestölle, joka auttaa mielisairaita, maassa jossa mielisairauksia ei ymmärretä lainkaan vaan päinvastoin pelätään. Tällä hetkellä rahoitus tulee yksityisiltä lahjoittajilta Nepalista ja muutamista Euroopan maista. Myös ulkolaisia järjestöjä on mukana. Mutta rahaa tarvitaan koko ajan, sillä järjestöllä on palkkalistallaan 4 työntekijää ja työnsarkaa riittää. Lupasinkin paikan johtajalle Bidyalle miettiä keinoja, kuinka rahaa voisi kerätä. Lupasin selvitellä suomalaisten järjestöjen rahankeräyskeinoja ja vinkata hänelle. Joka vuosi Chhahari järjestää hyväntekeväisyys maratonin, jonka tuotto käytetään asiakkaiden hyväksi. Tämän järjestön kiihkoton, määrätietoinen ja asiantunteva työ teki minuun vaikutuksen. Toivon kovasti, että he saisivat pysyvän rahoituksen jostain, ja pystyisivät jatkamaan ja kehittämään mielettömän arvokasta työtään. 

Kun läksin keskukselta tänään, halasin työntekijät ja minulla oli olo, että kohtahan taas nähdään. Bussissa tajusin, että näinköhän näen näitä ihania ihmisiä enää ikinä? Huomenna jatkan omassa työpaikassani huumevieroituksessa. Sielläkin työtä riittää, mutta juuri nyt mieleni vaeltaa näiden viime päivinä tapaamieni vähäosaisten ihmisten matkassa (suurin osa vieroituksen miehistä on rikkaista perheistä, yksi miehistä on pääministerin velhenpoika jopa. Heillä ei rahasta ole puutetta, kunhan saavat elämänsä järjestykseen ja pysyvät kuivilla). 

Where the streets have no name

Tänään kuljin katuja, joilla turistit eivät kulje. Katuja, joiden varsilla taloissa ei ole juoksevaa vettä. Katuja, joista huokuu köyhyys. Katuja, joilla ei ole nimeä.

Olin tänään mielenterveysjärjestö Chhaharin Nepalin kenttätyöntekijöiden matkassa. Aamulla paikan johtaja Bidya priiffasi minua päivään. Tulisimme käymään kahdessa paikassa kotikäynnillä. Toisessa paikassa asuu nainen, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Naisen naapurit ottivat yhteyttä järjestöön, sillä nainen juoksenteli alasti pihapiirissä ja häiriköi. Nyt hänen tilansa on suht vakaa. Toisessa kodissa on noin 30v mies, jolla on todettu skitsofrenia. Miehen tarina on karu.

Tauti puhkesi joku vuosi sitten Intian matkalla, jonne mies oli lähtenyt kavereidensa kanssa. Kaverit olivat yllättäin ryöstäneet mieheltä kaiken ja hävinneet. Tämä mies, joka oli oireillut mieleltään jo hieman ennen matkaa, oli vaellellut pitkin Intiaa päiviä, ilman ruokaa ja juomaa. Lopulta Intian poliisi oli palauttanut sekavasti käyttäytyvän miehen Nepaliin ja perheensä luo. Äiti oli ollut sittemmin yhteydessä mielenterveysjärjestöön, koska ei tiennyt mitä tehdä. Poika oli hypännyt kotitalon katolta, koska äänet olivat uhanneet tappaa hänet. Selkäranka ja lonkka murtuivat, mutta poika jäi henkiin. Sairaalassa hänellä todettiin skitsofrenia.

Myös perheen toisella aikuisella pojalla on mielenterveysongelmia. Kaksi vanhinta poikaa asuvat omillaan ja antavat äidille vähän rahaa, jotta hän ja veljet saavat ruokaa.

Äiti on jo yli 70 vuotias. Hän herää joka aamu 5.30 rukoilemaan. Viikonloppuisin hän käy katolilaisessa kirkossa. Muun ajan hän viettää kodissaan ja laittaa ruokaa aikuisille pojilleen. Hän ei uskalla poistua kotoaan pitkäksi aikaa, sillä pojat eivät osaa lämmittää edes vettä. Kerran äiti joutui silmäleikkaukseen ja oli sairaalassa muutaman yön. Pojat olivat syöneet kuivia nuudeleita sen ajan.

Kun saavumme monen takapihan ja pikkukujan kautta talon pihaan, otti viisi koiraa meidät vastaan. Yksi murisi, kunnes sitä komennettiin. Vanha rouva otti meidät sydämellisesti vastaan ja toivotti tervetulleeksi.
Astuimme pimeän, harmaaseinäisen kivitalon sisään ja olimme heti keittiössä. Kaasuhella nökötti nurkassa, muita huonekaluja ei ollut. Keittiö oli pieni, vain muutaman neliön, ja se oli koko alakerran ainoa tila. Kipusimme kaikki neljä, äiti, minä ja kaksi kenttätyöntekijää, kapeat pimeät portaat toiseen kerrokseen. Siellä oli myös vain yksi huone. Huoneessa istui sängyllä mies joka hymyili iloisesti ja laittoi kädet rinnalle, namaste. Toinen työntekijöistä avasi verhot, niistä pöllähti hiekkapölyä ilmaan. Huoneeseen tulvi kirkasta valoa ja paljasti kaiken. Seinät olivat mustien laikkujen peitossa, lattia koostui erilaisista muovimaton paloista, oven iso reikä oli tilkitty muovipusseilla. Huoneessa oli sängyn lisäksi pieni vaatekaappi ja puinen vanha ruukku.

Istahdimme lattialle pienen huoneen keskelle kaikki. Juttelimme perheen kuulumisia. Minua oli toimistolla neuvottu olemaan taka-alalla, sillä ymmärrettävistä syistä nämä ihmiset eivät välttämättä halua avautua elämästään tuntemattomille. Yllätyinkin, kun minulta ryhdyttiin kyselemään kaikkea, toinen työntekijä tulkkasi. Pian huomasin näyttäväni kännykästäni valokuvia Suomesta ja kodistani, ja tunnelma oli hyvin välitön. Äiti sanoi haluavansa muuttaa luokseni ja nauroi päälle. Kerroin että minulla olisikin juuri sopiva huone hänelle 😊

Äiti kertoi peloistaan, että kuinka pojille käy kun hän kuolee. Työntekijät kertoivat suunnitelmastaan ohjata poikia arkiaskareissa: opetella siivoamaan, laittamaan ruokaa, pesemään pyykkiä. Äiti tuntui ilahtuvan tästä tiedosta. Minua kannustettiin kysymään kysymyksiä. Kysyin sukulaisista, onko ketään kuka voisi auttaa. Äiti kertoo, että mielisairaus on täällä niin hävettävä asia, että usein suku katkaisee välit.

Meiltä kysyttiin monta kertaa haluamme riisiä tai teetä, kieltäydyimme kohteliaasti. Toimistolla Bidya kertoi, että nepalissa ollaan niin vieraanvaraisia, että aina tarjotaan jotain, vaikkei olisi rahaa teepussiin.

Mies kertoi selkäongelmistaan. Hän kysyi minulta neuvoa jumppaohjeisiin. Vastasin että en ole fysioterapeutti mutta muutamia pieniä liikkeitä voin näyttää, jotka tiedän turvalliseksi.
Jumppasimme porukalla sen pienen huoneen lattialla. Minulle tuli tarpeellinen olo.

 Pian huoneeseen tuli toinen talossa asuvista pojista. Hän tervehti kohteliaasti ja istui sängylle. Kuulin että miehet pitävät karkeista, tarjosin kassistani löytyviä pieniä smarties-rasioita, joita kuljetan mukana lapsien varalta. Miehet alkoivat heti maistella.

Ilmeni, että vanhempi veli oli tullut huoneeseen ilmaistakseen äidilleen, että olisikohan kohta jo ruoka-aika, maha kurnii. Äiti lähti keittiöön ja me läksimme käymään yläkerrassa toisen pojan huoneessa.

Toinen kenttätyöntekijä nauroi hyväntahtoisesti, että viimeksi kun hän kävi, mies oli kertonut ylpeänä siivonneen huoneensa, mikä oli todellisuudessa tarkoittanut sängyn petaamista. Nytkin oli siivottu, kaikki pienet irtotavarat oli työnnetty tyynyn alle, tursusivat sieltä. Työntekijöillä oli erikoisen lämmin ja välitön yhteys asiakkaisiin. He käyttivät hyvää huumoria tilanteissa ja saivat asiakkaat rentoutumaan. Toisen miehen huoneessa oli sängyn lisäksi vsin patja ja peitto lattialla, äiti nukkuu patjalla. Talossa ei ollut minkäänlaista lämmitystä, kuten ei useimmissa taloissa täällä. Voin vain kuvitella talvella sen kylmyyden, jota kivitalo huokuu.

Meidän oli aika jatkaa matkaa ja päästää perhe ruokailemaan. Alakerrassa äiti halusi, että otamme hänestä ja minusta kuvan. Toivotin hänelle lähtiessäni kaikkea hyvää. Huomenna nuorempi pojista tulee Chhaharin talolle kokoontumiseen, joten hänet tapaan vielä. Kun kävelimme pois, käännyin katsomaan taloa. Äiti ja poika vilkuttivat ovelta. Sydämestäni toivon tälle perheelle kaikkea hyvää.


Matka jatkui pikkukujien ja takapihojen kautta lasten leikkipuistoon. Pienet pojat retuuttivat koiranpentua. Neuvoin poikia kuinka kantaa pentua oikein, etutassujen alta ja pyllystä ote, ettei pennun mahaan sattuisi. Annoin heillekin smarties-rasiat, kiitttivät kohteliaasti.

Leikkipuiston laidalla asui seuraava asiakkaamme. Pihalla oli vastassa naisen veli pyörätuolissa. Hän oli 10 vuotta sitten joutunut onnettomuuteen työpaikallaan eläintarhassa, ja menettänyt kävelykykynsä. Minut otettiin jälleen ystävällisesti vastaan. Pian nainen itse tuli käymään pihalla ja kertoi että hänellä on hirmuinen päänsärky. Hän palasi sisään ja veli kertoi, että päänsäryt ovat välillä niin kovia, ettei hän pysty kontrolloimaan itseään. Kyselin hieman oireista lisää ja kerroin migreenin mahdollisuudesta. Ja että siihen on omat lääkkeensä olemassa, pitäisi lääkärissä käydä. Veli sanoikin että pian on tarkastus tulossa siskolle. Ketkä ovat päässeet järjestön hoidon piiriin, käyvät lääkärissä noin kerran kuussa. Tällä naisella on siis kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkkeiden avulla hän pystyy elämään mormaalia elämää, käymään siivoojan töissäkin. Mutta koska lääkärit vaihtuvat usein eikä kaikilla ole tietämystä mielisairauksista, on ongelmiakin ollut. Kerran eräs lääkäri oli sanonut että lääkkeet voi lopettaa. Oireet palasivat pian ja nainen masentui. Nyt lääkitys on taas kunnossa. Perheen vanha äitikin tuli pihalle ja pian nainen tarjoili meille teetä. En osannut kieltäytyä, vaikka pelkäsinkin vatsani puolesta.

Perhe kyseli innokkaasti minulta kaikkea terveyteen liittyvää, kun kuulivat että opiskelen lähihoitajaksi. Unirytmin merkityksestä kerroin sekä mielialalääkkeiden sivuvaikutuksista (nainen oli huolissaan lihomisestaan, lohdutin että se on yleinen sivuvaikutus, joskin kiusallinen. Hän kertoi käyvänsä kävelyillä iltaisin ja kannustin häntä kovasti tähän). Myös lääkkeiden ottamisen tärkeyytä korostin mielensairauksissa. Kiinnitin huomiota veljen jalkateriin, olivat hyvin turvonneet ja osa varpaista näytti tulehtuneilta. Kysyin onko hänellä nesternpoistolääkettä, muttei ollut kuullutkaan moisesta. Kerroin että Suomessa turvotuksiin käytetään usein sellaisia lääkkeitä, ja mies lupaai kysyä lääkäriltään asiasta.

Tämä perhe ei halunnut kuvia otettavan ja ymmärrän sen täysin. Siinä kun juttelimme, tulivat aiemmin tapaamamme pikkupojat luoksemme. Tällä kertaa heillä oli sama koiranpentu mukanaan, mutta täysin märkänä. Olivat kuulemma antaneet kylvyn. Pentu tärisi kylmyyttä ja lie järkytystä. Pidin pojille kunnon puhuttelun koiranpennun kohtelusta. Sanoin että nyt se tarvitsee kuivan ja lämpimän paikan jossa levätä. Selvisi ettei koira edes ole näiden poikien vaan jonkun kaverin. Pyysin poikia laskemaan pennun pingispöydälle aurinkoon ja sanoin että, nyt sen pitää antaa levätä. Toinen pojista kuivaili sanomalehtitupolla tärisevää pentua.

Meidän oli aika jatkaa matkaa. Sinne jäivät pikkupojat, koiranpentu ja tämä kovia kokenut perhe. Huomenna onneksi näen osan heistäkin keskuksella ja voin jatkaa juttelua.
 

 Kulman takana teimme ex tempore visiitin hämärään taloon. Kenttätyöntekijöistä toinen tunsi perheen, toinen vieraili paikassa ekaa kertaa. Huhuilimme alakerrassa, mitään ei kuulunut. Minulle kerrottiin, että perheen yksi pojista, aikuinen mies, asui ennen alakerrassa, mutta koska huone meni niin karmeaan kuntoon, muutti hän yläkertaan. En oikein tajunnut ensin mitä tarkoitti "karmeaan kuntoon" mutta vierailun aikana se kyllä selvisi.. (jutun lopussa on kuva huoneesta, en suosittele heikkohermoisille. Sain luvan kuvan ottamiseen kenttätyöntekijöiltä.)

Talossa asui tämä mies isänsä kanssa. Mies ei puhunut joten lupaa kuvan ottamiseen en osannut kysyä. Yllä oleva kuva on Kathmandu Postin jutusta, joka käsitteli mielisairauksia ja tätä perhettäkin. 

Huhuiltuamme aikamme portaille tulee vanhempi mies, pojan isä. Hän kertoo ettei poika ole kotona. Kohta ylhäältä kuuluu ääniä ja työntekijät kiipeävät ylös, minä perässä. Yläkerran huoneesta livahtaa mustatukkainen, paidaton mies riekaleisissa farkuissa. Mies ei sano mitään, vaikka isä patistaa häntä tervehtimään. Minulle kerrotaan, että mies on lopettanut skitsofrenialääkityksensä eikä puhu enää mitään. Isä on laittanut hänelle portaan juurelle muovipussiin riisiä ja vihanneksia, lounasta. Työntekijät jututtavat isää, puhuvat miehelle ja kysyvät pitäisikö mies viedä sairaalaan. Isä kieltää mitään ongelmaa olevan, poika naurahtaa niin kuin mielisairaat tekevät kuullessaan ääniä pään sisältä. 

Työntekijät näyttävät minulle pojan huoneen. Järkytyn. Huone on täynnä ulostetta, virtsanhaju tunkeutuu käytävälle asti. Sängyssä ei ole patjaa vaan rikkonainen televisio. Lattialla ulosteen seassa on vaatelumppuja ja muovipusseja. Hengitämme kaikki suun kautta, haju oksettaa, samoin näky. 

Työntekijät yrittävät puhua isälle järkeä, poika tarvitsee apua. Kerroin, että Suomessa voidaan skitsofreenikoille antaa tarvittaessa injektiona lääkkeet, jos ei muuten asiakas suostu ottamaan ja lääkeistä nähdään hänelle olevan apua. Työntekijät sanovat selvittävänsä, olisiko täällä mahdollista tehdä samoin, sillä tämä mies etenkin tarvitsee lääkettä elämänlaatunsa kohentamiseen. Työntekijät antavat isälle puhelinnumeron ja käyntikortin jos mieli muuttuu hoidon tarpeen suhteen.  Miehelle he antavat vähän rahaa tupakkaan. Tapana on viedä jotain syötävää, tai vaatteita tai muuta tarpeellista kotikäynneille. Kahteen aiempaan paikkaan veimme keksejä, leipää ja hedelmiä. Mutta koska tämä oli yllätyskäynti, emme olleet varautuneet. 

Tässä linkki Kathmandu Postin juttuun Chhaharin toiminnasta ja tämän miehen tarinaa: http://kathmandupost.ekantipur.com/news/2017-02-25/it-takes-a-village-20170225083233.html

Ulkona kysyn miksi isä ei halua hoitoa pojalleen. Siihen on kuulemma monta syytä, yksi on suuri häpeä mielensairaudesta. Toinen on se, että poika on kerran saanut hoitoa ja alkoi puhua, elämä normalisoitui hiukan. Mutta sitten hän lopetti lääkkeet omin luvin, harhat palasivat ja mies mykistyi. Isä kokee että tämä on jokin uskonnollinen rangaistus hänelle. Ymmärtämättömyys mielensairauksia kohtaan on yleisin syy, mikä estää ihmisiä saamasta apua täällä. Kävi sääliksi niin isää kuin poikaakin. Perheen äiti oli kuollut vuosia sitten, silloin alkoi pojan mieli sairastua. Kaksi muuta veljeä käyttää huumeita. He asuvat samassa talossa kaikki, isä ja pojat. Isä vaikutti aika toivottomalle. Toivon että hän uskaltaa myöntää ongelman ja ottaa apua vastaan. 

Alla kuva pojan huoneesta.

 Chhaharilla on yhteensä noin 35 asiakasta joiden luona kenttätyöntekijät käyvät joka kuukausi. Kerran viikossa keskuksella on kokoontumispäivä, jossa tehdään yhdessä erilaisia viriketoimintoja, puhutaan, lauletaa, annetaan vertaistukea. Olen onnellinen että tällaisia järjestöjä ja työntekijöitä on olemassa. Koko paikasta huokuu aito välittäminen ja elämänilo ja koen olevani etuoikeutettu kun saan olla hetken heidän mukanaan.

Huomenna menen keskukselle ja tapaan ainakin osan tämän päivän ihmistä uudelleen. Vien keskuksrlle minun ja Pihlan tuomat lahjoitettavat vastteet ja kengät. Nämä ihmiset, jos ketkä tarvitsevat niitä.

Pala kurkussa kävelin kotiin, huoneessa taas pääsi itku. Millaisia ihmiskohtaloita, millaisia auttajia! Mitä minä voin tehdä heidän hyväksi?

Talon katolla pyykkiä pestessä katson auringonlaskua. Olen kiitollinen monista asioista ja taas kyneleet vierivät poskilleni. Kirjoitan kavereilleni Suomeen, he löytävät juuri oikeat sanat ja oloni alkaa helpottaa.

Olenkohan sittenkin liian pehmeä tällaisiin hommiin...

Lipokas kaivossa

Tänään oli ensimmäinen kerta kun tuskastutti bussilla liikkuminen täällä. 4,2 km matkaan meni noin 36 minuuttia, välillä pysäytettiin koko moottori ja ooteltiin, en tosin tiedä mitä. Jopa paikalliset pyörittelivät päitään ja hätäisimmät hyppäsivät kävelemään. Olen ihmetellyt kun työkaverit kummeksuvat bussimatkustamistani pitäen sitä hankala ja nyt vähän ymmärrän miksi.

Työpaikan pihalla minua oli vastassa joukko puolialastomia miehiä. Kaivosta nousi yksi täysipukeinen mies kun tulin rautaportista sisään.  Ihmettelin mitä oikein on tapahtumassa, ja kuulin että yhden asukkaan lipokas oli livennyt eilen jalasta kaivoon vettä nostettaessa. Koska porukka myös juo tuota samaa vettä, piti kaivo nyt tyhjentää ja putsata. Tuli mieleen lapsuus ja mummolan pihan kaivo. Kerran veljeni laskettiin sinne köyden varassa putsaamaan sammakoita ja hiiriä pois. Olin kateellinen veljelleni, itsekin olisin halunnut köyden varassa kaivoa tutkimaan.

Kuntoutuspaikan miehet kuluttivat vettä tänään uupperasti pyykkaukseen ja ylimääräiseen pesupäivään (normaalisti puhdistautuvat 2 kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin). Vettä otettiin talteen kaikkiin säiliöihin ja sankoihin mitä löytyi. Enkä ihmettele. Vesi tuodaan talolle säiliöautolla aina 5 päivän välein. Yksi satsi on 8000 litraa ja maksaa 2000 rupiaa eli noin 20 euroa. Talolle kuulemma tulee myös kaupungin vesijohtoverkosto, mutta putkistoissa ei kierrä vesi.  Syy ei minulle selvinnyt aivan, mutta puheen yhteydessä hallitusta taas kovasti moitittiin.

Tämä  kaivon tyhjennysoperaatio vei käytännössä koko päivän. Pienellä pumpulla vesi ei järin kovalla paineella tullut, ja vielä oli vettä kaivossa jäljellä kun läksin iltapäivällä töistä. Erikoisjärjestelyiden vuoksi meillä ei ollut ryhmätunteja tänään. Sovimme että pidän suunnittelemani tunnin itsetunnosta perjantaina. 

Shakin kaltainen älypeli, jossa vuohet ja tiikerit taistelevat elintilasta. 

Oli siis lupsakka päivä. Miehet pelailivat, soittivat kitaraa, osa pesi pyykkejä. Tein yhden asukkaan kanssa motivoivaa haastattelua, mikä oli haasteellista tämän parikymppisen jantterin melko puutteellisen englannin vuoksi. Pelasin 10 erää pingistä, kunnes meinasin tuupertua paahteeseen! Tänäänkin oli 30 astetta mittarissa, vettä saa juoda urakalla ja yöllä jalasta vetää suonta. 

Iltapäivällä pyysin asukkaat koolle ja pidin heille lyhyen tietoiskun hampaiden pesusta 😁 Kuulin näet, että täällä pestään hampaat vain kerran päivässä, aamuisin. Kerroin hammashygienian tärkeydestä, mitä ongelmia voi tulla jos laiminlyö hampaiden hoitamisen ja neuvoin pesemään hampaat aamuin illoin 2 min kerrallaan. Jaoin jokaiselle oman uuden hammasharjan ja ison läjän fluorihammastahnaa, jotka olin tuonut Suomesta mukanani (minulle kerrottiin että täällä on pula hammasharjoista laitoksissa ja tottahan se onkin. Kehoitettiin viemään Suomesta mukana. Mutta kukaan ei kertonut että täällä kaupat suorastaan tursuaa tavaraa, myös hammasharjoja, joita saa noin 30 sentin hintaan. Toki fluori- saatika xylitoli-hammastahnaa täältä ei saa). Miehet kuuntelivat korvat tarkkana ja kiittivät kohteliaasti harjoista. Tarkistan loppuviikosta ovatko he pesseet hampaat myös iltaisin!

 Niin siis. Ennen kuin lähdin tänne, oli minulle muodostunut mielikuva köyhästä kehitysmaasta, jossa on pula lähes kaikesta. Ja näin varmasti onkin monin paikoin Kathmandun ulkopuolella. Yllätys oli suuri kun näin tavaraa tursuavat pikkukaupat, marketit, torit ja kadunvarret. Mitä täältä ei löydy, sitä ei tarvita! Tosin koiratarvikkeita on harmittavan vähän..

Hintataso vaihtelee paljonkin riippuen missä päin kaupunkia liikkuu. Tässä muutamia hintaesimerkkejä, hinnat noin hintoja euroina (ja nythän paljastuu mitä oon täällä ostellu tai ainakin hypistelly 😂):

Hammasharja, Oral-B  30 senttiä /kpl
Kynsiviila, 60 senttiä
Koiran kangashihna, 6 euroa
Koiran panta, 4 euroa
Litran vesipullo, sinetöity 20 senttiä
Bussilippu, matkasta riippuen 10-30 senttiä
Sanomalehti (The Himalayan Times tai Kathmandu Post) 5 senttiä /kpl
Adidaksen lenkkarit, 20-30 euroa
Iso huivi, 4 euroa
Puuvillaiset lökäpöksyt, 5-6 euroa

Jugurttipurkki, 500gr 4 euroa
Tupakka-aski (en oo ostanu, vertailin hintoja!), 3 euroa
6 kpl banaaneja, 1 euroa
Vesimeloni, keskikokoinen, 3 euroa
Granaattiomena, 6kpl, 1,5 euroa
Kahvikuppi kahvilassa, 2-3 euroa

Marie-keksit, 20 senttiä paketti
Voikeksit (ostan kadun koiralle, tykkää), 10 senttiä noin 10 kpl

 Nuudeliannos kasviksilla, 1-2 euroa ravintolasta riippuen
Limppari ravintolassa, 0,5-1 euroa
Alla olevan kuvan kasvisruoka-annos, 2,3 euroa

Koiranruokasäkki, Pedigree 5kg, noin 43 e

Toblerone, keskikoko, valkosuklaa, 2,5 e

Deodorantti, Nivea, 2,5 e

Nuudelipaketti, 1 annos, 30-50 senttiä

Vessapaperi, 6 rullaa, noin 6,5 euroa

Kaikkea siis on, ongelma vaan on siinä ettei köyhillä ole rahaa oikein ostaa mitään. Jotkin tuotteet, kuten esim vessapaperi, on kipurajoilla jo suomalaisella opiskelijallakin, varsinkin kun on tottunut kotimaan hyvään ja halpaan paperiin. Täällä onkin paikallisilla tapana huuhdella paikat asioinnin jälkeen sen sijaan että tuhlaisi paperia. Se minulle ei ole selvinnyt kuinka kuivaus tapahtuu, pyyhkeitä ei juuri vessoissa näe..

Tänään emme käyneetkään Pihlan kanssa ulkona syömässä illalla, sillä Pihlalla on taas kuumetta ja huono olo. Kävimme hedelmiä bussiaseman aukiolta ja paluumatkalla näimme upean auringonlaskun. Kipitin nopeasti talomme katolle ikuistamaan näkyä. Tällainen se oli:

     

Huomenna onkin jännä päivä, kun pääsen seuraamaan mielenterveysjärjestön katutyötä. Nyt nukkumaan siis! Aurinko herättää minut nyt 5.40 joka aamu, pimennysverhoja ei asumuksestamme löydy. Yritän jatkaa aina unia, mutta esim tänään se ei onnistunut..näytän pian pandalta tätä menoa! Huomiseen!

Koirat Nepalin

Tadaa! Nyt kirjoitan lempiaiheestani koirista! Voisin tosin kirjoittaa myös hamstereista, gerbiileistä ja marsuista, nekin ovat lempiaiheitani, mutta täällä Nepalissa en ole törmännyt jyrsijöihin, paitsi niihin kahteen valkeaan rottaan joista aiemmin kerroin.

Minulla soi joka päivä täällä päässäni Mikko Kuustosen biisi "Abessinian koirat", eikä ihme. Minne tahansa kävelee tai katsoo, näkee koiria! Isoja koiria, pieniä koiria, mustia koiria, ruskeita koiria, luppakorvia, pystykorvia..

Tänään vietin vapaapäivää aikalailla samalla lailla kuin viettäisin Suomessakin, koiria miettien. Tai okei, kotona tekisin koirani Lumin kanssa kaikkea, mutta täällä lähinnä ajatuksen tasolla. On minulla kotikadullamme lemppari koira, jonka tekemisiä, lähinnä siis loikoilua, seuraan ja vien joka päivä keksejä, joskus keitettyä makaronia. Ostin varta vasten sille koiran pupinaa kaupasta, mutta nuuhkaisi vain ja käänsi pään pois. Monella katukoiralla, tai koiralla ylipäätään, on täällä kuulemma hankala tottua koiranruokaan kun kotiruoka, riisi ja kasvikset, ovat sitä mitä yleensä saavat. Enkä ihmettele, 5kg ruokasäkki Pedigreeta maksaa marketissa noin 45 euroa!

Tämä on meidän kadun koira jota olen vähän pitänyt silmällä. 

Vaikka täällä koiria koko ajan näkee, ei niihin ekan viikon jälkeen juurikaan kiinnitä huomiota. Ne ovat osa katukuvaa siinä missä autot ja ihmisetkin. Huomaankin etten juurikaan ole ekan täällä olo viikon jälkeen koirista kuvia räpsinyt enää 😊 Koirat loikoilevat missä sattuvat ja ihmiset kulkevat niiden vierestä ja välillä ylikin eivätkä koirat reagoi mitenkään. Ylipäätään nämä koirat tuntuvat olevan rauhallisuuden perikuvia. Makoilevat tai tallustelevat siellä täällä ilman suurempia tunteenpurkauksia tai rähinöitä.      

Jonkun lukemani arvion mukaan pelkästään jo täällä Kathmandun laaksossa elää 25 000 katukoiraa. Kuulin, että valtion taholta niitä käytäisiin aika ajoin ampumassa vähemmäksi, mutta että populaatioon jätetään tietty määrä, sillä ne pitävät rottaongelman kurissa (puistattaa jo pelkkä ajatus siitä, kuinka paljon rottia täällä olisikaan ilman koiria, kun jätteitä on niille ravinnoksi kadunvarret täynnä. Yhtään rottaa en ole tavannut, paitsi ne eläinkaupan  2 valkeaa. Mutta kuulin, että viime viikolla työpaikallani kuntoutuskeskuksessa olisi puolimetrinen rotta vilistänyt keittiössä!)

Koirilla tuntuu olevan hyvin tarkat reviirit täällä. Kun kulkee töihin samoja reittejä, näkee aina samat koirat samoilla paikoilla. Joskus hyvin harvoin olen nähnyt koitan ajavan toista pois alueeltaan., mutta muuten koirat eivät juurikaan toisistaan välitä, hyvässä tai pahassa.

                   

Yhden ainoan kerran olen nähnyt koirien leikkivän keskenään, ja se oli viime viikolla Boudha temppelin pihalla. Kuva alla. Ja tuossakaan ne ei nyt ihan leiki mut leikkivät kyllä kun kameran laittoi pois 😂

Vaikka täällä suurin osa koirista näyttää päällisin puolin hyvinvoivilta, pulleiltakin ja täysipäisitä, ei koiria passaa mennä nykimään. Kuulin, että noin joka kolmannella katukoiralla täällä on rabies, kapista ja ulkoloisista puhumattakaan.

Joka vuosi syyskuun 28. päivä on World Rabies Day jonka tarkoitus on muistuttaa, että vesikauhuun kuolee edelleen noin 100 000 ihmistä joka vuosi ja että ainoa keino estää nämä kuolemat on rokottaa koirat rabiesta vastaan. Syyskuun 28. päivä on Louis Pasteur’n kuolinpäivä, sen lisäksi että hän kehitti maidon pastöroinnin, kehitti hän myös ensimmäisen rabiesrokotteen. 

Täällä en ole törmännyt eläinsuojeluyhdistyksiin mutta ainakin tiettävästi kaksi järjestöä katsoo koirien perään. Toinen myös steriloi ja kastroi katukoiria. 

Nauratti kun näin tämän combon lihatiskin edessä 😂

Ihmiset suhtautuvat täällä pääasiassa katukoiriin neutraalin hyväksyvästi. Ne ovat osa arkea. Saan usein kannustavia hymyjä, kun vien kotikatumme koiraparalle herkkuja. En ole kenenkään nähnyt potkivan tai lyövän koiria, pari kertaa olen nähnyt kauppiaiden hätistelevän luudalla pois pihalta. 

Joillain koirilla on panta kaulassa, useimmilla ei. Jotkut nukkuvat tiettyjen kauppojen luona, joten oletan niiden kuuluvan kauppiaille. Joskin ainoa paikka, jossa olen nähnyt koiraa hyviteltävän, on työpaikkani Samarthan. Siellä pidetään paikallisella mittapuulla koirista hyvää huolta. 

Yhden ainoan rotukoiran olen nähnyt täällä. Pankkiautomaatilla oli yksi päivä samaan aikaan nainen, jolla oli mopsin pentu kainalossa!

                         
Koiranpentuja näkee vähemmän, liekkö sesonki vasta tulollaan. Yksi päivä nimittäin näin temppelin takapihalla kahden koiran jääneen kiinni toisiinsa parittelun jälkeen.

Etukäteen pelkäsin kuinka kestän katsoa katukoiria, mutta tähänkin tottuu. Ja lohduttaudun sillä että täällä on lämmintä, ruokaa löytyy melkein joka nurkalta kun jumalille viedään temppeleihin lahjuksina riisiä ja vihanneksia.

Mikä kontakti! Näin kun tämä mies tuli paikalle ja alkoi syöttää keksejä koirille. Kuvan koira oli kuin patsas!

Nepalistakin tiettävästi jonkin verran "adoptoidaan" koiria länsimaihin parempiin oloihin. Mutta kyllä kun katson näitä katujen kuninkaita ja kuningattaria, ei voi olla miettimättä, miten nämä ikinä voisivat sopeutua neljän seinän sisälle, vaikkakin mehevien lihapatojen ääreen? Toki pennut ovat eri asia, mutta aikuista katukoiraa en täältä uskaltaisi edes kuvitella ottavani.

Ai niin, että miten se Mikko Kuustosen biisi sitten menee? Kertosäe kuuluu:

" Ne itkevät taas yötä Abessinian koirat,
 turhaa työtä käydä nukkumaan.
 Ne itkevät pois valon, Abessinian koirat.
Ja saavat tämän talon valvomaan.
Kurjat koirat (kurjat koirat)
Kurjat koirat (kurjat koirat)
Kurjat koirat Abessinian"

Näihin kuviin ja tunnelmiin, Patan vaikenee (oikeasti ulkoa kuuluu muhkea koirien haukunta..) Hyvää yötä! (Tänäkin iltana toivoisin olevani rakkaan Lumini vieressä❤)